Lapsuudessa minut hiljensivät kontrolli, pelko, häpeä ja ristiriidat. Kesti vuosikymmeniä saada oma ääneni kuuluville. Meridel Rawlings
Elämä alkaa perheestä. Tosin minun perheessäni oli taudin saaneita yksilöitä, jotka ryöstivät lapsuuteni. Nykyään heillä ei enää onneksi kaikeksi ole valtaa määritellä minuuttani. Olin pieni lapsi, joka säpsähti sisäisesti heidän läsnäollessaan. Hiljaisen päättäväisesti opin kieltäytymään heidän ajatusmallistaan. Selviydyin olemalla jatkuvasti valppaana ja pakenemalla tarpeen tullen; surullista kyllä, en siinä aina onnistunut. Kesti lähes neljä vuosikymmentä ennen kuin aloin kokea eheyttä. Elämäni, jonka sukupolvien seksuaalinen hyväksikäyttö oli rikkonut, on nykyään todiste siitä, että oikealla tavalla istutettu ja vaalittu siemen voi kasvaa ja kantaa ajan myötä paljon hedelmää. Sama asia, mikä olisi saattanut tappaa minut, juuri siitä tuli ponnahduslauta elämäntyölleni.
Valokuva vasemmalla: Meridel 5-vuotiaana yhdessä luotettavien ihmisten kanssa: eno Donnie 6 ja eno Jamie 9 sekä bambi, joka oli perheen lemmikki yhden enoni maatilalla.
Onko sinun tarpeen nousta ja karistaa pölyt jaloista? Minä tein niin! Ihminen saattaa joutua kestämään vakavan sairaita tilanteita omien syntymäolosuhteittensa vuoksi, mutta tilanteen ei ole pakko jatkua ikuisesti. Kun aika ja olosuhteet luovat tieväylän muutokseen, tartu siihen! Älä milloinkaan lakkaa kulkemasta oman vapautesi ja elämäsi suuntaan.
Aloitetaan isäni syntymästä. Hän tuli maailmaan paahtavan kuumana iltapäivänä vuoden 1916 elokuussa, siis 101 vuotta sitten Villin Lännen rajamailla, kaupungissa nimeltä Calgary Kanadan Albertassa. Muutamat hänen skottilaisista, iberialais-juutalaistaustaisista irlantilaisista, englantilaisista ja sveitsiläisistä esi-isistään saapuivat Pohjois-Amerikkaan purjelaivoilla 1700- luvun aikana, ennen kuin Kanada ja USA olivat kansakuntia.
Isän isovanhemmat olivat hyvässä asemassa oleva englantilainen perhe. He myivät menestyneen sekatavarakauppansa Itä-Kanadassa 1800-luvun lopulla. He olivat turvatussa asemassa olevia ja menestyneitä keski-ikäisiä, jotka halusivat ‘jotain enemmän’, joten he suuntasivat kohti Länttä. Kontrasti heidän ja uusien, vailla kansalaisoikeuksia olevien Yhdistyneestä kuningaskunnasta, Euroopasta, Venäjältä ja muualta maailmasta tulleiden maahanmuuttajien välillä oli todella tuntuva. Heitä yhdisti halu saada maata, hehtaareittain maata. Perhe otti mukaansa hienoimmat kalusteet ja tarvekalut matkalle kohti länttä Canadian Pacific Railroad -yhtiön, Kanadan rautateiden kuljettamina. Isän isoisä maksoi 66 000 dollaria 10 eekkeristä (4,04 hehtaarista) mustan hiesun aluetta, josta Alberta, yksi maailman vilja-aitoista, tuli kuuluisaksi. Ainut ongelma oli, että isoisä oli liikemies eikä maanviljelijä. Hänen maa-alansa sijaitsi etelään Calgarysta pehmeästi aaltoilevilla ja ruohon peittämillä kukkuloilla, joita kutsuttiin sileäksi preeriaksi. Hän rakensi hienon kodin, muttei osannut työstää maata maanviljelijän tavoin. Perheensä toimeentuloa leventääkseen hän perusti yhdessä perheensä kanssa vihanneskaupan Calgaryyn.
Isäni isoäiti oli liikenainen. Calgaryyn saavuttuaan he ostivat sopivan rakennuksen ja perustivat menestyvän täysihoitolan. Isoäidin tähtäimenä oli huokutella asiakaskuntaa, joka arvostaisi mukavuuksia ja palvelua. Hän piti tiukasti kiinni elämän hienostuneista puolista, joten hän kannusti tyttäriään opiskelemaan. Hän ylläpiti uskonnollisia perinteitä, käytösetikettiä ja kulttuuria tuossa karkeassa ja syrjäisessä maailmankolkassa. Ylellisyys oli hänen erikoisalaansa. Se oli myös harvinaisuus laittomassa Lännessä. Isoäiti huolehti erityisvieraista. Noilla pölyisillä matkataipaleilla ja uudisasutuksen teillä kyseinen miellyttävä ja tyylikäs yritys veti puoleensa monia. Niinpä hienostuneesti sisustetut huoneet, rauhallinen ilmapiiri, eurooppalainen keittotaito ja valkoiset pöytäliinat tekivät siitä menestyvän yrityksen. Omistajatar, isoisoäitini ei milloinkaan kohdannut muukalaisia. Koska hän oli pienintä piirtoa myöden lady, hän käytti korsettia ja lähes maata viistäviä pukuja. Lähtiessään kotoa asioille hänen asuaan somisti suuri tyylikäs strutsinsulin tai kukin koristeltu hattu.
Valokuva vasemmalla: isän isoäiti täysihoitolansa verannalla.
Heidän kolmas tyttärensä, isäni äiti ja minun isoäitini, oli varttunut isänsä suojelemana kullannuppuna. Tämä ujo mutta lahjakas, hyvin kasvatettu nuori nainen oli luonteeltaan lempeä. Koska hän oli taiteellinen ja musikaalinen, hän opetti koulussa ja antoi yksityisiä soittotunteja. Pitämässään täysihoitolassa tytön äiti esitteli hänet eräälle asiakkaalle. Tuo pitkä jenkki pukeutui moitteetonta makua osoittaen ja käyttäytyi herrasmiesmäisesti, mikä taas viittasi hyvään kasvatukseen. Äitinsä kannustamana tytär aloitti mutkattoman ystävyyssuhteen tuon miellyttävän nuoren miehen kanssa, joka usein majoittui heillä ollessaan liikematkalla tuossa kaupungissa. Miehen rytmikäs puheääni oli äidin ja tyttären mielestä vastustamaton, etenkin hänen lausuessaan runoja. Mies osasi kertoa tarinoita ja jutella mutkattomasti vieraiden kanssa. Hän oli 11 vuotta tytärtä vanhempi ja vaikutti varsin itsevarmalta. Hän oli tyttären unelmien kohde. Heidän vaatimaton hääseremoniansa pidettiin täysihoitolan salissa. Kaikki talon vieraat oli kutsuttu mukaan. Yhdeksän kuukautta myöhemmin isäni itku rikkoi hiljaisuuden ja ilmoitti uuden sukupolven saapuneen tähän juutalaiseen kauppiasperheeseen.
Valokuva oikealla: isäni vanhempien häät.
Isänisästä, tästä sulavakäytöksisestä amerikkalaisesta tuli perheen kummastukseksi pastori J.D. Perinteen rikkominen aiheutti isoäitini joutumisen perinnöttömäksi. Hänen miehensä opiskeli ahkerasti päätyäkseen kristillisen yhteisön luotetuksi johtajaksi. Isoäitini opetti koulussa ja antoi soittotunteja ansaitakseen elantoa kasvavalle perheelle, jossa oli kaksi tytärtä ja kolme poikaa. Suljettujen ovien takana vakuuttava ja kaunopuheinen pastori muuttui käärmeeksi. Hän vaani tilaisuuksia olla yksin tyttäriensä kanssa ja hyödynsi jokaisen hetken totuttaaksen heidät omiin kosketuksiinsa. Kaikki alkoi lempeästi, jopa suloisesti. Isä piti toisia tyttäriä erityissuosikkeinaan ja sai sillä tavalla tyttäret riitautumaan keskenään. Pojat näkivät kaiken tuon. Niin myös isäni äiti, ja lopputuloksena hän kärsi useita hermoromahduksia noina varhaisina vuosina.
Hyppäämme 12 vuotta eteenpäin. Kontrolli, salailu, pelko, uskonnollinen teeskentely, valheet ja hyväksikäyttö väänsivät perhedynamiikan pikkuhiljaa kieroon. Jokainen nuorukaisista imi itseensä jotain tuosta oudosta mielettömyydestä aamupuurojen myötä. Tiukka kuri ja siihen liittyvät tottelemattomuutta seuraavat poikien pieksemiset kulkivat käsi kädessä. Illalla heidät sitten laitettiin nukkumaan Jumalan rakkaudesta kertovien tarinoiden myötä. Vallalla oli sekaannus ja hämmennys.
Isäni, joka oli vanhin lapsista, oli äitinsä vastuuntuntoinen apulainen. Hänestä tuli talon johtaja isän ollessa muualla suorittamassa kirkollisia toimituksia eri seurakunnissa maaseudulla. Isäni oli vastuussa eri askareista: hän auttoi ruoanlaitossa ja soitti piano paikallisseurakunnan tilaisuuksissa.
Mutta kun ‘pastori’ oli talossa, hänen kontrolloivat väärinkäytöksensä aiheuttivat pahoinpitelyjä. Kun vaimo oli toipumassa heidän neljännen lapsensa synnytyksestä taloon tuli nuori sisäkkötyttö auttamaan päivittäisissä askareissa. Eräänä iltapäivänä isäni meni hakemaan voita kylmäkomeron kirnusta. Hämärässä hän kompastui isänsä ja teini-ikäisen palvelustytön toisiinsa kietoutuneisiin kehoihin. Isäni järkyttyi perin juurin. Kyynelten sokaisemana hän juoksi talliin ja piiloutui perheen uskollisen tamman taakse. Piilossa ja säyseään elikkoon nojaten hän itki kunnes ei enää pystynyt itkemään. Lopulta hän pyyhki pois kyyneleet kädellään ja niisti nenän hihaansa. Myöhemmin samana päivänä viedessään teetarjotinta sairaalle äidilleen kieroutuneet kuvat yhteenkietoutuneista kehoista tunkeutuivat uudelleen hänen tajuntaansa. Mielenmyllerrys pakotti hänet nieleksimään päästäkseen eroon kuivan suun kitkerästä mausta. Hikikarpalot juoksivat pitkin hänen selkäpiitään ja saivat kädet jääkylmiksi. Hän laittoi tarjottimen nopeasti äidin vuoteelle ja poistui huoneesta uskaltamatta kohdata äidin katsetta. Muistellessaan tuota tapahtumaa 60 vuotta myöhemmin isäni totesi: “Jotain minussa kuoli sinä päivänä ollessani 12- vuotias.”
Valokuva oikealla: isäni on kolmas oikealta tässä perhekuvassa.
Isän, uskonnollisen seksipedon, alaisuudessa perhe eli kuin sotatantereella. Lapset eivät koskaan tienneet milloinka seuraava välikohtaus tapahtuisi. Ilmapiirin jännittyneisyys ja stressi vaativat veronsa. Vuorossa saattoi olla poikien piekseminen tai seksileikit tyttöjen kanssa. Jokainen tiesi milloin jotakuta toista oli hyväksikäytetty. Hermot karaistuivat ja herkkyys muuttui raakuudeksi. Kukin hautasi perheen salaisuudet omaan sydämeensä, ja ne alkoivat märkiä. Keskenään he eivät milloinkaan puhuneet asioista, eivät koskaan!
Jokainen heistä esitti, näytteli omaa osaansa. Perhe oppi peittelyn, salailun taidon ovelalta ja pirulliselta isältään. Isoäitini alistui isoisän aviolliseen uskottomuuteen ja insestiin. Niistä ajoista, kaukaa menneisyydestä alkoi minun elämäni hyväksikäyttö ja kovin monen muunkin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin tämä sairas käyttäytyminen suuntautui minun sukupolveni tyttöihin, lapsenlapsiin.
Isoäidistä tuli vuosi vuodelta yhä sopeutuvaisempi ja hiljaisempi. Hänen kaikki voimansa kuluivat pitäytymiseen velvollisuudentuntoisen pastorin vaimon roolissa. Isoäiti taipui miehensä mielen oikkuihin, mitkä mielestäni johtivat epäilemättä jonkinasteiseen mielisairauteen. Jos jotain olen oppinut, niin tämän: “Seksuaalinen väkivalta rikkoo mielen!” Koska isoäiti ei pystynyt selviytymään realiteeteista, hänestä tuli heikko. Hänen lempeä, taiteellinen ja herkkä persoonallisuutensa poljettiin unohduksiin. Hän ei pystynyt laittamaan vastusta miehensä tekosille. Hänen hyvinpukeutuva miehensä oli itse asiassa susi lammasten vaatteissa. Niinpä isäni sekä hänen veljensä ja sisarensa ovat kaikki vahingoittuneita, toiset enemmän, toiset vähemmän. He esittivät roolia, teeskentelivät. Äitinsä opetuksen myötä isästäni kasvoi nuorena lupaava pianisti. Hän opiskeli klassista musiikkia ja kirkkomusiikkia. Hänestä koulittiin pianistia seurakuntaan, mutta iän kertyessä blues, jazz, boogie-woogie ja soul-musiikki tekivät hänestä suositun toveripiirissä. Musiikki oli tervetullutta vaihtelua loputtomalle saastalle, loukkauksille ja ulkokultaiselle teeskentelylle.
Lapset varttuivat ja pian he oppivat olemaan näyttämättä tunteita niin julkisuudessa kuin sen ulkopuolellakin. Seksuaalinen ehdollistaminen leimasi heitä kaikkia. Uskonnosta tuli peli, jotain sellaista, joka vain piti sietää. Perhe naamioitui malliperheen kuosiin. Ulkopuolelta katsoen näytti siltä, että kunnioitus ja uskollisuus kuuluivat päiväjärjestykseen. Kokonaiset yhteisöt katsoivat heihin kunnioittaen. Vielä nykyäänkin saattaa löytyä niitä, jotka yhä ylistävät tuon ulkokultaisen perheen hyveitä. Vasta aika voi kertoa, miten sairas käytös vaikutti heidän avioliittoihinsa ja perheisiinsä. Häpeän ja pettymyksen vuodet muodostivat hitaasti mutta varmasti paksun paatuneisuuden kuoren mieliin ja sydämiin, jotka kerran olivat olleet herkkiä.
Vastoin yleistä olettamusta isoisä oli pedofiili, joka pystyi kontrolloimaan seksuaaliviettiään. Hän oli kissan kaltainen saalistaja, joka odotti milloin iskeä kyntensä hiireen. Hän oli mestari oikean hetken odottamisessa. Hän otti riskejä. Jäikö hän koskaan kiinni? En usko, sillä salailu kuului pelin henkeen. Hän oli myös ovela ja valikoiva; pikkutytöt olivat ensisijaisia kohteita. Insesti on sukupolvien uurtamaan väylään juurtunut pysyvä tauti, mikäli sitä ei revitä juurineen pois ja tuhota. Surullista kyllä, tämä kirous iti isäni sukupolveen asti. Surullista kyllä, isoisän lasten kasvettua heistä tuli seuraava saalistajien sukupolvi. Vanhimpana lastenlapsena minä olin ensisijainen kohde syntymästäni lähtien. Isäni, yksi sedistäni ja yksi tädeistäni olivat pahantekijöitä. Heidän hienovaraiset hyökkäyksensä jatkuivat esteettä aivan heidän puolisoidensa nenän alla. Näillä puolisoilla ei ollut kokemusta tästä taudista. Tämä mielettömyys täytyy itse kokea voidakseen edes uskoa sen olevan totta. Hiljaisuus, vaikeneminen oli yhä vallalla.
Valokuva oikealla: 4-vuotias veljeni Donnie ja minä 3-vuotiaana.
Yhden ainoan kohtaamisen jälkeen tiesin 3-vuotiaana vaistomaisesti, ettei milloinkaan tule olla kahden kesken isoisäni kanssa uudelleen. Tiesin, etten olisi turvassa heidän kodissaan, mutta en kertonut kenellekään. Merkityksetön pikkutytön protestini oli pitää vahtia ja paeta. Ajan myötä myös isäni alkoi ‘hoivailla’ minua. Hänen kärsimänsä hyväksikäyttö teki hänestä itsekkään, brutaalin ja raa’an miehen. Opin pitämään etäisyyttä.
Valokuva vasemmalla: isäni isovanhemmat, joiden koti oli ansa pikkutytöille. Veljeni Donnie 5 ja minä 4.
Melkoisen likaista peliä! Ajan myötä isäni kehitteli tapoja ‘hoivailla’ minua, mutta vastustelin. Hän huijasi minua ollessamme kahdestaan autossa autiolla pikkutiellä. Hän rohkaisi minua kokeilemaan uuden Oldsmobilinsa ajamista. “Tule istumaan jalkojeni väliin.” hän käski. Olin kiikissä, ja hänen sormensa tekivät saastaisen työn. Sen jälkeen jokainen luottamuksen hiven, joka minulla oli häntä kohtaan ollut, oli kadonnut. Kun minut oli kerran saatu kiikkiin, pyrin katselemaan ja kuuntelemaan tarkoin ympäristöäni. Vaisto kertoi minulle kehen saatoin luottaa, kehen en. Iän myötä opin kuuntelemaan vaistojani. Jokainen selviytyjä tuntee eristyneen todellisuuden. Mieleni keskittyi itseni varjelemiseen. Tunsin aina olevani ulkopuolella ja katselevani sisälle. Minusta tuli kasvaessani skeptinen ja erittäin analyyttinen. Pystyin aistimaan huoneen ilmapiirin jo astuessani sisään. Minusta tuli erittäin varuillaan oleva ja pelokas ihminen, jonka turvallisuudentunne oli pahoin vaurioitunut. Varhaisina vuosina ollessani vasta nuori ja haavoittuvainen tyttö nuo mekanismit auttoivat minua selviytymään.
Valokuva vasemmalla: kauniiseen perhekuntaan kuuluivat tässä vaiheessa pahaa aavistamattomat puolisot. Olin 5- vuotias, kun tämän valokuva otettiin..
Ollessani 9-vuotias isäni yritti raiskata minut keskellä synkkää yötä ollessani vuoteessa. Totuus lapsuudestani järkyttää minua yhä. Olen sotinut insestiä vastaan 3-vuotiaasta lähtien, jolloin en vielä edes tiennyt miksi sitä nimitetään. Mutta tiesin jokaisella sydämenlyönnillä sen olevan sairasta! Katsellessani taaksepäin muistan asiat selkeästi, mutta tuskalla ei enää ole otetta minuun. En usko, että olisin voinut selviytyä ilman äitini rohkeaa ja rakastavaa huolenpitoa. Kerroin hänelle mitä isä minulle teki. Muistan selvästi miten poissa tolaltaan äiti oli. Hän hankki minulle apua. Lääkärit eivät tehneet mitään. Äitini löysi ihmisiä, jotka rukoilivat lempeän rakastavasti puolestani. Ainakin äitini yritti! Monikaan insestiperheiden tyttäristä ei voi sanoa samaa.
Valokuva oikealla: 10-vuotiaana itkin aina, jos joku oli minulle ystävällinen. Huomaa nenäliina!
Mitä tulee setääni, hän oli ihan eri juttu. Hän oli niljakas kuin ankerias ja eli tosiasiat torjuen. Hänen tuomittavat seksuaaliset tekonsa alkoivat ollessani taapero. Kerran olin päivähoidossa isäni vanhempien kodissa. Setäni kiistää raiskanneensa minut ollessani vauva, vaikka äitini vahvisti asian: kehtoni lakanoissa oli veritahroja. Tulin tietoiseksi siitä toistuvan ja hyvin järkyttävän unen välityksellä ja uskalsin kysyä äidiltäni olivatko unen tapahtumat totta vai ei. Hän kalpeni, mutta oli kyllin kunnollinen varmistaakseen asian. “Kyllä, unessa näkemäsi on todella totta!” Järkytyin tuosta totuudesta niin kovin, että vaikenin enkä milloinkaan kuvitellut kyseleväni asiasta enempää. Säästän lukijani unen rumilta yksityiskohdilta.
Ollessani 14-vuotias äitini varoitteli minua muutosta tuon setäni ja hänen vaimonsa kotiin lyhyeksi ajaksi; siksi aikaa kunnes oma isäni rauhoittuisi. Ollessaan humalassa setäni kerskui ‘ottaneensa minut’. Samaan aikaan äitini piti huolta tuon setäni esikouluikäisistä lapsista. Äitini oli heidän kodissaan, ja tunsin oloni turvalliseksi. Kerran olin odottamassa äitiä ja istuin rauhassa keittiön pöydän ääressä lukemassa. Setäni tuli sisään vaivihkaa takaapäin eikä ketään ollut paikalla. Hän kävi käsiksi tarttuen minua olkapäistä. Ennen kuin tajusin mitään, hän sysäsi suunsa tiukasti suutani vasten. Salamannopeasti hän työnsi limaisen kielensä kurkkuuni asti. Minua inhottaa yhä ja vavahdan muistaessani tapauksen. Raivostuin, mutta en voinut sanoa mitään. Pidin päiväkirjaa ja illalla mennessäni nukkumaan kirjoitin tuosta kummallisesta välikohtauksesta. Seuraavana päivänä setäni yllätti minut yksin hallissa ja kuiskasi: “Luen päiväkirjaasi. Älä sano mitään tapahtuneesta vaimolleni, tädillesi. Se tappaisi hänet. “ En sanonut mitään mutta ajattelin: “Entä sitten minä?” Pakkasin pienen laukkuni ja lähdin heidän kodistaan hetkeä myöhemmin enkä milloinkaan palannut.
Setäni sisko, tätini, oli myös joutunut seksuaalisesen hyväksikäytön vaikutuspiiriin ja käyttäytyi perverssillä tavalla. Samana vuonna kun setäni oli saalistanut minua, vaikka olin muka turvassa hänen kodissaan, myös tätini aiheutti häiriötä. Täti otti minusta kiinni, kun ketään ei ollut paikalla, ja antoi minulle ranskalaisen suudelman. Siis sama hyökkäystapa. Kolmisen vuotta myöhemmin hän lainasi minulle pukua koulun tanssiaisiin ja vaati saada auttaa minua sen pukemisessa. Nähtyään vartaloni hän huudahti: “Oi, aviomiehesi tulee kyllä rakastamaan rintojasi!” Nolostuin ja punastuin hämmennyksestä tulipunaiseksi. Mistä oikein oli kyse näiden ihmisten kohdalla? He runtelivat viattomuutta. Mikä heitä vaivasi? Tätini yritti manipuloida minua teeskentelemällä hetken, ettei huomannut minua hyökätäkseen kimppuuni hetkeä myöhemmin. En milloinkaan saanut tietää mistä oli kyse. Tätini oli mielettömän mustasukkainen vanhemmasta sisarestaan. Hän myös kertoi minulle, tuolloin lukioikäiselle tytölle, omista esiaviollisista suhteistaan. Vaikenin, mutta en milloinkaan unohtanut. Kyseessä oli eräänlainen mentaalinen hyväksikäyttö.
Valokuva vasemmalla: olen tässä kuvassa 14-vuotias, mutta sisältä ikivanha.
Ulkokultaisuuden, teeskentelyn vuodet loivat sisäisen epätoivon ja peräti aika ajoin esiintyvän avuttomuuden. Kotona asuttujen vuosien ajan oli ‘pois päältä, sammutettu’. Oli mahdotonta tuoda ystäviä kotiin. Häpesin jatkuvasti isäni runsasta ryypiskelyä. Hän ei milloinkaan halannut minua niin, etten olisi joutunut varjelemaan rintojani. Olin hyvin tietoinen isäni uskottomuudesta äitiäni kohtaan, ja se aiheutti minulle vakavaa tuskaa. Koimme, että me – hänen perheensä – olimme hänen tiellään. Saimme viestin siitä, ettemme merkinneet hänelle mitään. Olin yhä eristynyt ja tunsin olevani erilainen. Etsin elämän merkitystä ja syitä elää. En ymmärtänyt nuoren sydämeni myllerrystä ja kaipausta. Itkin usein ja rukoilin päivittäin saavani kokea elämisen arvoista elämää. Tiesin meidän olevan ansassa. Uskonnolliset sukulaisemme katsoivat meihin alaspäin itsetyytyväisesti säälien, mikä sai minut vielä päättäväisemmin pyrkimään ulos tuosta ällöttävästä systeemistä. Katkeruus kätkeytyi syvälle minuun; osa minusta tuntui jäätyneen.
Tämän taudin kanssa painiskeleminen on ollut elämäni suurin sisäinen kamppailu. Se peitti alleen minuuteni ja sen, millainen minun mielestäni tuli olla. Sekaannus ja tunne runnelluksi tulemisesta oli rampauttava. Se pakotti minut kyseenalaistamaan kaiken ja ajattelemaan epätavallisella tavalla. Minun oli tehtävä tietoinen valinta haluta elää ja päättää olla väsymättä pahan vastustamiseen, missä ikinä sitä kohtaisinkaan. Koska olin vaiennettuna vuosikymmeniä, minulla ei ollut ääntä. Opin päättäväisesti hylkäämään, vastustamaan, nousemaan vastarintaan ja ottamaan etäisyyttä itsestäni. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin pystyin puhumaan suuni puhtaaksi.
En milloinkaan kuvitellut meneväni viranomaisten puheille ja paljastavani isoisäni, isäni ja setäni tekemät kauheudet. Päätähtäimeni oli 17-vuotiaana lähteä mahdollisimman kauas perheestäni ja tehdä elämälläni jotain merkittävää. Tunsin tukehtuvani heidän ahtaan ajattelunsa ja oman rajoittuneen maailmani myötä. Tahallinen sokeus, salailu ja vaikeneminen olivat lamaannuttavia. Saatuani päästötodistuksen koulusta muutin pois vanhempieni kodista. Tiedon- ja elämänjanoni oli valtaisa lahja, joka johti minut ulos elämään. Koska tiukan taloustilanteen vuoksi minulla ei oikeastaan ollut valinnanvaraa, laitoin syrjään haaveet muotisuunnitelijaksi ryhtymisestä. Seuraavat kolme vuotta elin kanadalaisen sairaanhoitokoulun suojatussa, tietoa antavassa ja kurinalaisessa ympäristössä. Koulu osoittautui hautomoksi, jossa kukoistin. Näin elämän laajan kirjon niin karuna ja todellisena kuin se oli. Tuon prosessin myötä minun oli onneksi pakko kasvaa ja kehittyä persoonana. Opin arvostamaan toisia ihmisiä heidän moninaisuudessaan ja ainutlaatuisuudessaan. Se tarjosi minulle ammattillisen pohjan, josta käsin saatoin auttaa toisia.
Valmistuttuani sairaanhoitajaksi tarjouduin luomaan turvallisen kodin äidilleni ja sisarilleni kaukaisessa kaupungissa. Niin ei tapahtunut. Tein voitavani, mutta jälleen minun oli lähdettävä pois. En pystynyt pelastamaan heitä. Yhä vieläkin kannan syvällä sisimmässäni mielipahaa ja surua. Tarjosin pakotietä, mutta äitini kieltäytyi jättämästä aviomiestään ja lähtemästä kodistaan. Sen seurauksena hänen tyttärensä uhrattiin. Hyvä seuraus oli, että olin vapaa aloittamaan aivan oman elämän ja niin teinkin. Mielessäni oli yhä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Surullista kyllä, en löytänyt ketään kelle puhua, mikä lisäsi tuskaani.
Valokuva vasemmalla: valmistuessani sairaanhoitajaksi Kuninkaallisesta Alexandra-sairaalasta Edmontonista, Kanadan Albertasta, sain erityismaininnan, sillä olin kurssini priimus.
CUSO, eli Kanadan yliopistolliset merentakaiset palvelut, tarjosi minulle kerran elämässä tarjoutuvaa tilaisuutta lähteä hoitamaan Intian alkuperäisheimoja. Kokemus oli elämäämuuttava. Toisen vuoden CUSO:n sairaanhoitajana vietin hoitaen Tiibetin pakolaisia ja orpoja työskennellessäni Äiti Teresan Laupeudensisarten joukossa. Se oli huikeaa. Koska aasialaisten kielten taitoni oli rajallista, opin todellista kommunikaatiota. Ihmisolennot voivat puhua toisilleen kasvotusten monella eri tavalla, jopa ilman sanoja. Viisaus oli etsimäni seuralainen. Rikastuin henkisesti ja opin rakastamaan toisia ja vähän itseänikin jokaisen kuluvan vuoden myötä. Vasta sitten saatoin ajatella avioituvani. Koen yhä vastaavanlaista kauneutta elämissä, jotka ovat hyvin erilaisia omaani verrattuina. Vakuutuin siitä, että salaileminen vaientaa ihmisen, tekee hänestä sopeutuvan, mukavan, hallittavan, mitäänsanomattoman ja yleensä tehottoman.
Valokuva oikealla: nuoremmat sisareni ja minä.
Isänpuoleinen isoäitini mahdollisti isoisän sairaan käytöksen. Älä yritä kertoa minulle, ettei hän tiennyt miehensä seksuaalisuuden vieneen neitsyyden jokaiselta lapsenlapselta heidän kotinsa yksityisyyden suojassa. Yleensä se tapahtui isoäidin ollessa iltapäivänokosilla. Tosiasiassa omassa lapsuuskodissani äitini mahdollisti isäni toiminnan. Kyllä, hän yritti auttaa minua, mutta toisten sisarteni syntyessä hän oli ilmeisesti niin loppuunajettu kaikesta tapahtuneesta, joten hän antoi periksi miehensä brutaaliudelle.
Hyväksikäyttö kasvoi kasvamistaan vuosien mittaan… se on tauti ja ellei sitä ehkäistä, se lisääntyy! Tauti toistui isäni ja hänen viiden sisaruksensa perheissä erilaisia käsikirjoituksia noudattaen. Mihin tuo kaikki päättyy? Totuus on, ettei se pääty milloinkaan, kun vahinko on jo tapahtunut. Ihminen voi kyllä valita elämän ja mennä eteenpäin, mutta jokainen ei niin tee. Anteeksiantaminen antaa rauhaa ja etäisyyttä, mutta tehty säilyy pysyvänä tahrana ihmisen elämässä. Veljeni (toinen heistä on kuollut) ja sisareni sekä minä pystymme keskustelemaan tapahtuneesta osittain. Olemme valinneet mennä eteenpäin ja tehdä maailmasta parempaa paikkaa taistellen samalla omien perheittemme ja avioliittojemme puolesta. Siltikin arvet ja elävät muistot säilyvät.
Vuosikymmeniä myöhemmin pystyin vihdoin kohtaamaan isäni kasvokkain ja pukemaan sanoiksi kaiken hänen aiheuttamansa kivun ja meitä satuttaneen käytöksen. Hän pyysi tuolloin välittömästi anteeksi. Hänen nöyrä, kuiskattu tunnustuksensa, jonka hän teki pää painuksissa, vaikutti minuun syvästi. Kun hän tunnusti pahat tekonsa, minusta yhä hiljaisempi. Sillä hetkellä sydämessäni avautui ovi. Ensi kertaa kertaa sen jälkeen kun olin ollut pieni lapsi, tunsin sisimmässäni helpotusta omasta puolestani ja samalla sääliä häntä kohtaan. Hän pystyi ensimmäistä kertaa avautumaan omasta myrskyisästä lapsuudestaan. Kyllä, olen samaa mieltä siitä, että hänen omalle moitittavalle käytökselleen ei ole verukkeita. Ei minkäänlaisia. Mutta hän ei esittänytkään verukkeita, tekosyitä! Meissä molemmissa jotain muuttui. Olin tuolloin lähes nelikymppinen, pystyin ottamaan askeleen taaksepäin, päästämään irti ja lähtemään pois. Sydämeen yhä sattui sisarteni ja äitini puolesta, jotka jäivät samaan kotiin isäni kanssa.
Isänpuoleinen isoisäni kuoli eturauhassyöpään. Hän riutui sairasvuoteella vuosia. Perverssi tätini muuttui yhä vihantäyteisemmäksi vuosien myötä. En kestänyt olla hänen läheisyydessään, koska hän mielellään hyökkäili minua vastaan ja syytteli. Pidin välimatkaa siihen asti, että minut kutsuttiin rukoilemaan tädin kuolinvuoteen ääreen. Tein sen levollisin mielin. Vasta myöhemmin, paljon kokeneena ja kypsänä naisena, kokosin viimein rohkeutta ja menin haastaakseni setäni hänen harjoittamansa tuomittavan hyväksikäyttönsä vuoksi. Kirjoitin hänelle ensin kirjeen, laillisen dokumentin, siten noudatin Kirjoitusten tapaa kohdata joku, joka on loukannut. Lähetin kirjeen kirjattuna setäni tyttärelle säästääkseni hänen vaimoaan. Sitten sovin tapaamisesta setäni toimistossa. Hän liikehti hermostuneesti kirjoituspöytänsä takana ja esiintyi hyvin ylimielisesti, tavalla, johon vain hän pystyi. Hän tuijotti minua pyrkien pelottelemaan minua. Lausuin syytteet selkeästi. Hän torjui vikkelästi syytteet siitä, että oli raiskannut minut vauvana. Nyt olin siis hänen vihollisensa. Kun en hievahtanut tai säpsähtänyt, hän heitti päätään taaksepäin ja päästi ilmoille oudon ja rutikuivan naurun sanoen: “Minulla on testosteronia kolmen miehen edestä.” Jätin hänen yrityksensä häväistä ja pelotella itseäni sikseen ja kysyin: “Uskallatko kutsua äitiäni valehtelijaksi?” Hän pysytteli kivikovana ja käänsi vaieten katseensa pois. Nousin ylös, kävelin ulos, enkä enää koskaan tavannut häntä.
Muutama vuosi myöhemmin hänellä diagnosoitiin paranoidinen psykopatia ja dementia. Hänen vaimonsa ja minä pysyimme ystävinä 62 vuoden ajan. Milloinkaan ainuttakaan sanaa miehen erheistä ei lausuttu. Setäni vaimo ehdotti, etten osallistuisi setäni hautajaisiin. Sillä tavalla hän ilmeisesti kertoi minulle tienneensä. Kaikki isäni sukupolvesta ovat nyt kuolleet. Entä ilmeinen tunne pahoillaan olosta? Emmekö me KAIKKI ole pahoillamme ja sano: SORRY? Entä isoisäni ja setäni, jotka piilottelivat uskonnon ja kunnioitettavuuden julkisivun takana julkisuudessa. Nämä miehet eivät milloinkaan myöntäneet murhaavia tekojaan. Entä isoäiti? Missä on hänen pahoittelunsa, sanansa SORRY?
Eikö hän tuntenut minkään asteista katumusta? Uskon, että sitä oli, tosin vain hänen ja Jumalan välisenä. Isoäiti paastosi ja itki elämänsä jokaisena maanantaina, niin kauan kuin muistan hänet tunteneeni.
Isoäiti ja isoisä lähettivät minut viimeiseksi kouluvuodeksi kalliiseen kristilliseen lukioon sekä sisareni ja serkkuni kristillisille kesäleireille. Meneteltiinkö niin jotta omatunnnot – heidän tai meidän – kevenisivät? Sanoiko isoisä sen kautta: “Kiltit tytöt, pidättehän suunne kiinni?” Miten moni pedofiili menee hautaan katumatta ja saamatta anteeksi sitä, etteivät milloinkaan tunnustaneet syntejään ja epäsivät siten uhreiltaan minkäänlaisen tunteen ratkaisusta, loppupisteen tarjoamisesta?
Lähdin jatko-opiskelemaan, sillä halusin valmistautua kaikin tavoin kohtaamaan ja auttamaan heitä, jotka olivat kokeneet samanlaisia välikohtauksia, joihin itse lapsena jouduin. Seksuaalinen hyväksikäyttö on minulle suurin nöyryytys, jonka lapsi voi kokea. “Indelible Stains (Häviämättömät tahrat)” on tuoreimman, tätä aihetta käsittelevän kirjani työnimi. Etsin ja tutkin siinä eri puolilta maailmaa kotoisin olevien entisten asiakkaitteni elämäntapahtumia. Työskentelimme yhdessä niiden nostamiseksi esiin lapsuusajan seksuaalisen hyväksikäytön syvyyksistä. Näen tämän viimeksi kirjoittamani kirjan hyvin tärkeänä, jatkuvana työnä, jossa selostan myös elämän ja kuoleman keskeisiä tekijöitä. Matteuksen evankeliumin kohdasta 16:16- 19 löytyvät sanat olivat juuri niitä avaimia, jotka auttoivat minua parantumaan. Sovellan yhä noita periaatteita. Ne mahdollistivat minulle selväjärkisyyden löytymisen ja mielenrauhan ylläpitämisen. Kaiut, varjot ja muistot menneestä eivät kalva mieltäni. Siitä olen ikikiitollinen.
Lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä puhuminen oli isäni nuoruudessa 1920- ja 1930-luvuilla, omien lapsuusvuosieni aikana 1940- ja 1950-luvuilla sekä 1960-luvulla nuorempien sisarusten osalta aivan ennenkuulumatonta. Tuolloin tätä aihetta käsittelevä opetusta oli harvinaista. Myrkyttävä hyväksikäyttö jatkui edeten perheessäni kaikkina noina vuosina vähentymättä. Olen kiitollinen jumalisista opettajista ja ystävistä, joiden ansiosta pystyin murtautumaan ulos pahan kierteestä. Saatuani reilusti lisää terveyttä täydensin psykologian opintojani ja ovia aukeni. Pääsin puhumaan suoraan selkokielellä, opettamaan ja antamaan sielunhoitoa hyväksikäytetyille, seksuaalisen väkivallan uhreille ja murtuneille. Hämmästyttävää kyllä, työni alkoi Saksasta ja Sveitsistä. Noista ajoista lähtien olen matkannut maapallon eri puolilla ja auttanut tuomaan parantumista ja vapautumista monille Jumalan avulla.
Alkuperäisessä kontekstissä, isäni suvun piirissä, juonittelut ja epätotuudet ovat yhä voimissaan aivan lähtökohtiaan myöden. Sisarukseni ja minä käsittelemme yhä sitä, minkä valitsimme hylätä. Kyllä, osia meistä on pirstaleina. Välillämme on avoimuutta vain vähäisessä määrin. Mutta se lisääntyy. Suvun jäsenet pysyttelevät minusta etäällä; koska he vaivaantuvat rumien tosiasioiden kohtaamisesta. On helpompaa hylätä ja olla tietämättä, kuin kohdata heidät, jotka saattaisivat muistuttaa omista haavoittumisista. Monille serkuistani olen persona non grata. On niin paljon helpompaa jättää toinen ihminen huomiotta, hylätä, halveksia ja pysytellä torjunnassa kuin ystävystyä. Lempeys on hyvin kallisarvoinen hyödyke. Monet meistä ovat kohdanneet isien uskon. Olemme ikikiitollisia niille äidinpuoleisille sukumme jäsenille, jotka astuivat mukaan kuvioihin ja täyttivät aukkoja kiintymyksellään ja lempeydellään. Kerta toisensa jälkeen he tarjosivat meille turvan läpi monien myrskyjen.
Aviomieheni, dokumentaristi, on seissyt rinnallani 50 vuotta. Meidän poikamme ovat 4 sukupolven päässä vuonna 1885 syntyneestä isäni isästä. Opetin heille avoimesti seksuaalisen hyväksikäytön sudenkuopista, hyväksikäytöstä, jota sisarukseni ja minä jouduimme kestämään. Vanhin poikamme johti veljensä lausumaan tämän valan: “Insestin tautia ei koskaan tulla kohtaamaan meidän keskuudessamme! Ei meidän vahtivuorollamme!” Nämä miehet työskentelevät aktiivisesti suojellakseen omia lapsiaan, meidän lapsenlapsiamme. Jokainen pojistamme työskentelee media-alalla ja olemme antaneet heille mahdollisuuden dokumentoida hyväksikäyttöön liittyvää työtäni. He auttavat minua kouluttamaan kuulijoita eri puolilla maailmaa.
Aviomieheni, dokumentaristi, on seissyt rinnallani 50 vuotta. Meidän poikamme ovat 4 sukupolven päässä vuonna 1885 syntyneestä isäni isästä. Opetin heille avoimesti seksuaalisen hyväksikäytön sudenkuopista, hyväksikäytöstä, jota sisarukseni ja minä jouduimme kestämään. Vanhin poikamme johti veljensä lausumaan tämän valan: “Insestin tautia ei koskaan tulla kohtaamaan meidän keskuudessamme! Ei meidän vahtivuorollamme!” Nämä miehet työskentelevät aktiivisesti suojellakseen omia lapsiaan, meidän lapsenlapsiamme. Jokainen pojistamme työskentelee media-alalla ja olemme antaneet heille mahdollisuuden dokumentoida hyväksikäyttöön liittyvää työtäni. He auttavat minua kouluttamaan kuulijoita eri puolilla maailmaa.
Onneksi kaikeksi nuoremmalla sukupolvella on uudet realiteetit. Yhdistämällä minun kokemukseni ja osaamiseni sekä heidän tekniset taitonsa pystymme kouluttamaan ja kasvattamaan niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet raatelevien hyväksikäyttäjien ahdistelemiksi ja saalistamiksi. Teemme työtä nähdäksemme tämän sukupolven vahvistuvan totuudella, tiedolla ja ‘pystyn kyllä’- asenteella. He voivat viedä työtäni eteenpäin ja luoda laajempia väyliä tämän valtaisan, koko maailmaa koskettavan tarpeen käsittelemiseen realistisella tavalla. Yhdessä toimien meillä on voima aikaansaada muutosta. Heillä on taidot ja tarvittava teknologia maailman haastamiseen ja muuttamiseen. Yli puolet nuorisosta tällä meidän konfliktien täyttämällä maapallollamme elää sodan tuoman väkivallan, terrorismin ja seksuaalisen hyväksikäytön keskellä. Yhdessä pystymme muuttamaan tämän pulmatilanteen ja tekemään maailmasta myötätuntoisemman paikan palvelemalla yhdssä.
Lopuksi: Mikäli seksuaalinen hyväksikäyttö kuuluu kokemaasi, etkä ole tehnyt asialle mitään, etsi joku, johon luotat ja ala keskustella hänen kanssaan. Älä jää nykytilaan. Olen nähnyt yksityisissä sielunhoitotilanteissa miten kuihtuneet elämät virkoavat eloon. Turvallisen olotilan luominen on taidetta ja taitoa. Tule mukaan auttamaan yksityisyyden, ajan ja kuuntelevan sydämen tarjoamisessa toisille. Entä miten on niiden saalistajien laita, jotka eivät pysty vastustamaan yhteiskunnan haavoittuvimpien mielien, sielujen ja kehojen tärvelemistä? He ovat kaikkeiin vaarallisimpia elossa olevia ihmisolentoja. Heidän työnsä jatkuu juuri perheen pyhässä sisäpiirissä. Mitä sille teemme?
Kysy vielä itseltäsi: “Mitä tapahtui Harvey Weinsteinille, Hollywood-mogulille, josta tuli hirviö?” Siemenet hänen taudilleen kylvettiin syvälle epäilemättä hänen oman lapsuuskotinsa rauhassa. Entä oma isoisäni… kuka brutalisoi hänen lapsuutensa?
“Sillä sinä pelastit sieluni kuolemasta, varjelit jalkani kompastumasta, että minä vaeltaisin Jumalan edessä, elämän valossa.” Psalmi 56:14 RK
“Ei sinua enää sanota hylätyksi. Herra rakastaa sinua. Älä pelkää, sillä minä olen sinun lunastajasi, minä ole sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. “ Jesaja 62:14, 43:1, 49:16 RK
«Genauso fühle ich mich» sagte Jay, als er seine Nase in eine lieblich duftende pfirsichfarbene Rose steckte. Foto links. «Vor 3 Monaten haben die Ärzte meine Mitralklappe geflickt und meinen Herzschlag geregelt. Ich fühle mich so viel besser und spüre täglich etwas mehr Kraft. Ich danke euch ganz herzlich für eure Gebete. Danke Gott. Danke Yeshua».
Jay und Daniel arbeiten an einem 2. Film über unsere Flüchtlingsfamilien. 12 Personen, welch alle sicher in Guelph, Kanada, wohnen, arbeiten oder studieren. Jay und Jan Karnis haben einen Dokumentarfilm beendet über unsere lieben Freunde Bill und Audrey Martin, Alberta, Kanada. Der Film Schlüssel zum Erfolg, zeigt die Prinzipien auf, welche Segen auf ihre Leben und diejenigen ihrer Kinder und Grosskinder brachten. Sie sind in jeder Beziehung ein Vorbild, einschliesslich ihrer treuer Gebete für Israel. Wir sind dankbar, dass sie mit uns in Israel stehen und weiterhin ein Segen sind.
September bringt den «zweiten Frühling» und auch eine «zweite Ernte». Wir durften dieses Jahr selbst schon Feigen, Trauben und Granatäpfel ernten. Bald sind die Baumwoll- und Weizenfelder bereit zur Ernte. Die Oliven sind schon gross und hängen schwer an den Ästen; einige Äste zerbrechen ob der schweren Last. Wir stellen Stützen unter die Äste. Der Herbst bringt auch die Blumen nochmals zur Blüte, ein gesegnetes neues Leben. Orangen und Avocados sind zurück auf den Auslagen am Markt. Foto rechts: die Spitze eines Granatapfels. Diese Spitzen wurden vermutlich auf den Saum des Kleides für den Hohepriester genäht, abwechslungsweise mit Glöckchen.
Nepalreise: Ja, wir haben diesen Nepalfilm über Menschenhandel in Englisch, Deutsch, Finnisch, Russisch, Estnisch und Spanisch. Vielleicht möchtet ihr ein Exemplar bestellen. Teilt diesen Film mit anderen, helft uns. Aber da ist immer noch viel zu tun. Wir möchten zurück nach Nepal und den Glauben unserer Mitarbeiter vor Ort stärken. Das liegt mir schwer auf dem Herzen. Es ist Zeit, mit einer Filmcrew zurückzukehren. Wir benötigen Flugtickets zu US $ 2000.00 pro Ticket sowie Unterkunft und Verpflegung für 4 Personen. Ebenfalls möchte ich für Indira ein Opfer einsammeln. Mein Herzenswunsch ist es, mit Indira aufs Land und in die Dörfer zu gehen. Bitte helft uns bei dieser Aufgabe. Es wäre am besten wenn wir Ende Oktober abfliegen könnten. Bitte lest das nicht nur, helft uns nach Nepal zurückzukehren und einen Unterschied zu machen. Wir danken euch sehr. Ich zähle auf eure Hilfe. Kein Geschenk ist zu klein, auch keines zu gross. Ich bin auf euch angewiesen. Danke. Ist es nicht wunderbar, dass unser Film in so vielen Ländern gesehen wird. Da bin ich. Hinayi!
”Eloa on paljon mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä sadonkorjuuseensa. Menkää! Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle.” Luukas 10: 2-3
Alarivissä: Alma Hagen, mentorini. Rukoilemassa maanviljelijän vaimon puolesta. Indira Ghale, joka johtaa työtä Nepalissa.