Kun sanon sanan ”maski”, mitä tulee mieleesi? Onko tämä kompakysymys? Ei. Minulla maskit olivat tuttuja, olenhan sairaanhoitaja. Käytin maskia leikkaussalissa tai työskennellessäni tarttuvien tautien parissa. Maskin käyttäminen oli yksinkertaisesti normaalia menettelyä.

Nykyään kaikki maailman ihmiset ovat käyttäneet maskia yli vuoden ajan. Ostan halvimpia ja yleisimmin käytössä olevia paikallisesta supermarketista. Minua ei häiritse, että omani ovat samanlaisia kuin useimmilla muilla. Panen maskin kasvoille lähtiessäni kotoa hoitamaan jokapäiväisiä rutiineja, eikä minuun vaikuta sen käytön pakollisuus. Sujautan sen taskuun kotiin palattuani.

Hiljattain pojillani ja minulla oli tuotantopalaveri ja he ilmoittivat: ”Kun tuorein kirjasi nyt on julkaistu, sinun on tarpeen olla enemmän läsnä sosiaalisessa mediassa.”

Tunsin oloni ahdistuneeksi, ja vastauskommenttini oli kielteinen. En kertonut heille syytä, koska tuossa tilanteessa en voinut tarkoin osoittaa alkusyytä. Aina kun kävimme samaa keskustelua ylleni tulvi irrationaalinen pelko. Se oli huolestuttavaa. Miksi minä pelkäsin ns. sosiaalista mediaa? Eikö se ole kaiken kaikkiaan nykymaailman tapa toimia menestyksellisesti? Asiasta käymämme viime keskustelu aiheutti minulle luisumisen paniikkimoodiin. Silloin totesin, että minun oli vetäydyttävä ja otettava aikaa vastauksien löytämiseen.

Hiljentyessäni muistin olleeni nuorena tuskallisen yksityinen ja arka. Valitsin ystäväni tarkoin; minulla oli tovereina sekä poikia että tyttöjä. Ollessamme koolla minua pyydettiin tarjoamaan sisäpiirin viihdettä. Niin tein laittamalla ensin kasvoilleni maskin. Mystisesti muutuin hölynpölyä pursuavaksi ilveilijäksi. Minua hämmästytti, että maskin laittamisella tunteeni vapaudesta ja itsevarmuudesta lisääntyi. Ystävieni yllyttämänä päästin vapaalle ja heittäydyin hetkeen. Ilveilyni saivat meidät kikahtumaan naurusta, kuten vain koominen, huojentava purkaus voi. Noiden harvojen taianomaisten hetkien ajan olin korkealla riemullisten huumoriaaltojen harjalla. Jälkikäteen ihmettelin itsekseni: ”Tällainenko vapauttava vaikutus huumeilla ja alkoholilla on muutamiin?”

Mikä dynaaminen voima työskenteli syvällä sisälläni? Mikä oli tämän uuden, löytyneen joie de vivre –tunteen, elämänilon salaisuus? Miten maskin käyttäminen voisi vaikuttaa jotain muuttaen? Tarkastelin tätä ilmiötä tarkoin. Miksi koin emotionaalista vapautusta?

Lapsena minun oli ollut pakko olla valppaana – koko ajan. Minusta kasvoi pian liian keskittynyt, liian intensiivinen ja tunsin oloni liian vastuulliseksi. Miksi? Sen vuoksi, että näin kovasti vaivaa, ettei minua huomattaisi. Se oli pyrkimykseni kautta kaikkien kasvuvuosien. Pyrin pitämään tunteeni ja kasvonilmeeni tiukoissa ohjaksissa. Sellainen oli tilanne tietenkin vain tiettyjen perheenjäsenten ollessa läsnä. Tiesin, etten ollut turvassa, näyttipä tilanne millaiselta tahansa. Pelko hallitsi elämääni ja sai minut olemaan hyvin varuillani sekä erittäin valppaana. Pyrin pitämään etäisyyttä ”niihin” ja pinnistelin ollakseni huomaamaton, jopa näkymätön. Omasta puolestani oleminen ”niiden muutamien” huomiota vailla oli ehdottoman välttämätöntä. Tämä ON normaalia, jos joku omassa

perheessään kohtaa hyväksikäyttöä.

Minun oli muistutettava pojilleni, etten voinut kuvitella mitään pahempaa kuin ihmisiä lukemassa sähköpostejani. Miksi niin? Olen jo viettänyt yhden elämänajan tyytyväisenä ja pysyttelemällä poissa parrasvaloista. Pieni hiljainen ääni on täydellisen sopiva nimi omille nettisivuilleni, www.stillsmallvoice.tv.

Pojat kohauttelivat harteitaan ja huoahtivat epätoivoisina ”Äiti!” Teen työtä päästäkseni yli tästä näkyvillä olemisen pelosta.

Palataan takaisin aiheeseen maski. Nyt ymmärrän miksi sen sujauttaminen paikoilleen oli teini- ikäisenä kivaa. Tuo hatara vempain antoi minulle väärän tunteen yksityisyydestä ja suojasta. Turvassa olemisen tuntemus sinkosi minut luomaan spontaania, koomista helpotusta. Järkevästi ottaen maski tarjosi minulle suojaavan piilovarustuksen. Kyllä, moinen vaikutti ja vaikuttaa yhtä irrationaaliselta aikoinaan kuin nykyäänkin. Olihan huumori parasta lääkettä silloin ja sitä se on yhäkin!

Entä miten koronamaski on muuttanut elämääsi, vai onko mitenkään? Tunnetko itsesi eristetyksi maskin takana? Ärsyttääkö sinua määräys maskin pakollisesta käyttämisestä? Uskotko maskin pitävän sinut turvassa, kuten minä aikoinaan uskoin eri olosuhteissa. Maksatko enemmän ainutkertaisista ja erityisistä maskeista? Onko sinulla tarve tuntea oman maskisi erottavan sinut muista? Auttaako se sinua määrittelemään tarvetta olla erityinen tässä persoonattomassa pandemiassa? Vai onko maski todellinen estävä muuri? Mitä tekemästä se estää sinua? Mitä vaikkapa ystävällisyyden suhteen? Miten arvioisit selviytymistaitojasi sillä saralla asteikolla 1-10?

Ehkä kaikkein tärkein kysymys, joka meidän tulee itsellemme tehdä, on tämä: ”Miten sallia sisälläni olevan hyvyyden loistaa ulospäin?” Onneksi kaikeksi voin nykyään todeta olevani sama henkilö maski kasvoilla tai ilman sitä. Hymyilen yhä mahdollisimman paljon lähes kaikille kohtaamilleni. On palkitsevaa, kun he hymyilevät takaisin, niin lapset kuin aikuisetkin. Mistä tiedän heidän hymyilevän? Heidän silmänsä vastaavat hymyyni, niin lasten kuin aikuistenkin. Joskus peräti juttelemme.

Meridel Rawlings

Laulun sanat:
Minä luotan Sinuun. Heikko sanokoon: olen vahva
Herran väkevyydessä.

Top Photo by Adam Nieścioruk on Unsplash