Latest Posts

Remember the Tentifada in 2011?

For those of you who did not get our video updates on, I am sure you will find this of interest.

“Behold, I will bring them from the north country, and gather them from the ends of the earth. Among them the blind and the lame, the woman with child and the one who labours with child together,A great throng shall return there. They shall come with weeping…”Jeremiah 31:8,9a.

In spite of her neighbours with their ongoing lies and continuous attacks, paradoxically, Israel IS Noah’s Arc for Jews according to the Almighty. They began to return home in the 1880’s. No nation wanted Jews. If you doubt this, do a little checking, (Canada included!) The situation only grew worse during WWII. Poor Jews returned to Biblical Zion with weeping weakened by disease and malnutrition just as the Prophets perceived and faithfully penned. This is what makes Israel absolutely unique! Oh, how we love to work to encourage any we meet, to come and take their rightful place here in history…this has always been an underlying goal of our original call, which sent us to Jewish Communities world wide.

Wanting now to focus on inside of Israel, we at Israel Vision are re-posting this production from the summer of 2011.

Israelis of all ages were out in protest, locally known as the Tentifada, living in tents and trying to tell the government that they must keep their promises to their citizens. Did these protests bring significant change?Israel is not a perfect country, but it is the only Democracy in the Middle East and our people for the most part remain steadfast and loyal. However, many people, young and old alike, have reached the breaking point. Today, in 2018 is again one of those times.

Anyone who has lived in Israel can attest to the fact that the rents and cost of living are extremely high, and wages are low. Compared to the USA, we pay 23% more in our “cost of living index”.  At the same time, the wages are disgracefully low…so low in fact that a large sector of society can barely afford to rent the meanest of places. The idea of owning an apartment is now, “pie in the sky”, to say nothing of ever owning a house.

To buy a very small apartment will cost about 1.5 to 2 million shekels (between 4-5 hundred thousand dollars). The banks do not give mortgages easily. You must have at least 25% down, and an income of about 20,000 shekels per month, (US 6,000). The long and short of it is: most ordinary people barely earn above minimum wage of 5,000 shekels or US 1,500 dollars per month.

As for rentals, if you live around Jerusalem you will be lucky to find something for under 5,000 shekels (about $1,500)per month. In Israel you must also add property taxes (yes, the renter pays the taxes), building upkeep, and Insurance in addition to the on going monthly expenses of electricity, water, gas and phone/internet/cable. All this for a tiny place with no closets, cupboards, appliances and in most cases no light fixtures. Of course, there are always “good deals”but they are few and far in between and there will be dozens of people wanting them. No wonder people are up in arms. We are a hungry country with 1 in 3 children in Israel living in poverty. Can you believe that? Its a shocker!

So…in frustration and desperation people set up tents and protest. Today, almost seven years on we must ask, “are things any better?” To be honest, there have been improvements for the disabled which everyone is happy about, but the high cost of living~as in most countries~continues and more and more Israelis are falling through the cracks.

Tentifada in Israel (2011) Part I

Christmas & New Year greetings from Meridel

Merry Christmas & Happy New Year dear friends!
With joy, I write my last Still Small Voice letter for 2017. Above is a photo taken at the Mandala Center on the shores of Galilee. This location rests within the biblical fishing village of Mary of Magdalene.

The painting above represents the time when Jesus stood still in the midst of a moving throng of humanity and demanded: “Who touched me?” Luke 8:44a. A woman with a flow of blood for 12 years, dared to reach out and touch the tallit on Jesus’ prayer shawl. No one noticed, but He did! She had to come forward in front of all to receive her healing. Let each one reading this letter do the same. Come, reach out, push through until you touch Him. You hold the keys to your life, for only you can allow Jesus to renovate your life. Take this step now.

The unusual photo Rt. taken by my nephew Paul Chobaniuk from Vancouver, is of the S.W. corner of the Temple Mount. In this place the Almighty said 45 times in the Bible: “I have put my Name there!” Believe it and tremble! For your own good, I hope that you are praying for the Peace of Jerusalem!

2017 is 100 years on from the Balfour Declaration. It marks 50 years since the Six Day War when God put Jerusalem back Jewish hands. Our secular politicians feared WW3 could break out and returned the Temple Mount to Islam. In 2017 UNESCO declared “Jews have no right here!!! In the time of Jesus, from this corner priests blew the shofar out over the city announcing the arrival of the Sabbath and the High holy days.

“For your Maker is your husband, the LORD of Hosts is His name: and your Redeemer is the Holy One of Israel, He is called the God of the whole earth.” Isa. 54:5

Family News
There are disappointments in life, but never in His love. This is what holds us steadfast. Well, for the Rawlings Family, 2017 has proven to be a year of the unexpected. First, after open heart surgery, our beloved husband and Abba is back. We are eternally grateful! All of us have had momentous challenges this year, but we have come through by God’s grace. David now enjoys filming and editing for Media Line Jerusalem. He helps to keep the Jewish world abreast of the latest happenings in the Holy Land. Photo Rt. David with Amitai 17 & Adi. Liyah 13, (Lt.) loves playing and singing.


Chris in Helsinki has been promoted to manager and heads a design team of 20. He has done our web work forever. He gives freely of his many gifts and time to keep Jerusalem Vistas and Still Small Voice websites up and running, also our work in Nepal, at the CAN website. Thank you son. He and Terhi celebrated their 25th wedding anniversary this year. See Rt. Their eldest son Noam, (above) goes to the Finnish Navy in January. Recently he came to visit.

Joshua is very busy in an incubator program in Tel Aviv for one of those famous Start Ups. The future looks very promising. Photo above. we are enjoying coffee at a patisserie in Old Jaffa. It was a HOT. Rt. Our granddaughters, 3 belong to Josh.

Daniel left. He is Dad’s right hand man and loves to cook as well as being our editor and valuable member of our film crew. Even tho there has been a drastic decrease in correspondence and support, we remain grateful and expectant. Else McPake writes from Glasgow Scotland. “I pray for you and Jay and sons individually every night. My prayers are being answered.”


Thank you for your prayers. We all live on the front lines of life here. Never under estimate the power of prayer. Keep standing heart to heart with Jesus, Israel and the Rawlings Tribe. “The blessing of the Lord makes rich and he adds no sorrow to it!”

We want to honor an adopted Israeli son, Iliyah, who came and lived with us for two years. He poured himself into the work of the Jerusalem Vistas studio. Recently, Daniel attended his wedding. He was a child immigrant from Russia and his beautiful bride immigrated from France. It was a marriage made in heaven, an answer to our prayers. Congratulations Iliyah!



The Media Buzz
This fall, Jay was commissioned by Mt. Moriah Trust in Britain to create a 3rd film for them. Tony and Kathy Stewart love to support fledgling ministries in Israel. Imagine! We are very grateful that Jay was able to produce and direct this film. The team travelled all over Israel interviewing 13 Messianic ministries. You will meet believers in Bethlehem and Ramallah in the Palestinian Authority, Jerusalem, Eilat, S. Tel Aviv, Ramle, Afula, and on up the coast to Nazareth and Carmel in Galilee. The film gives a refreshing and inspirational look at brave souls raised up both Jew and Arab.

The victorious General Allenby dismounted, enters Jerusalem on foot out of respect for the Holy City, 11 December 1917

This December 6th, marks 100 years since General Allenby entered Jerusalem on behalf of Great Britain. It marked the death knell of the Ottoman Turkish Empire. Our team is presently busy creating a unique film to commemorate the importance of this time in history. This is happening through Tracey Elliot, a brave young British woman, who is riding her horses ‘by faith’ throughout the length of Israel, “I learn the history of the land from the people of the land.” she said. See photos below.

Prayer Encouragement
We’ve already enjoyed days of heavy rain in Jerusalem. But we are in an ongoing 7 year drought. The Sea of Galilee almost 5 meters below the normal level, rose 3 cm. Snow now crowns Mt. Hermon. We are believing for a severe winter. I see it as a protection at this tumultuous bloody time on our Northern borders. Keep praying. Israel’s IDF and Christians have built a hospital to treat the injured Syrians.

“Meridel, I really am very moved by your letters. The Lord is amazing for the way in which He has brought you all through this year. I prayed, ‘Lord, we seriously do thank you for all you’ve done for Jay. You said, ‘trust in the Lord with all your heart and lean not on your own understanding’, but it’s a lot easier said than done. Don’t stop pouring down on this family. I keep hearing the phrase, ‘the best is yet to come’ May it be so.’” Janet Damary England.YES! is our response. May the LORD accomplish for us, what we cannot do for ourselves!

War Time and Harvest
War is on every side, l but It is also harvest time. Corn, cotton and olives have just been harvested here in Israel. Oranges, strawberries and avocados now fill market stalls. Spiritually, the harvest moves across the earth, for the Gates of Eternity are open for the persecuted and destitute to find their rest. Pray for those in the valley of decision. One Muslim person said, “I didn’t know which book was truth, the Koran or the Bible? Then I realized the Bible calls God, ‘our Father’ and ‘Abba’ and calls me to be, ‘His child’. It shows me an intimate God and as a Muslim, I made my choice for Jesus.”

This fall we harvested 44.5 kilos of olives. They were so rich and plump that when pressed, they gave us 15 kilos of golden organic oil. What a picture for each one of us.

Thank you for your support to me personally and to my on going work in sexual abuse. My prayer for you in 2018 is: May our spiritual roots grow deeper and stronger in 2018. May we decode to be obedient to the Still Small Voice. Only, then will His Word grow in our minds and hearts and bring increase.

May we be willing for the challenge to change. May we rid ourselves of the dead broken branches and make room for new growth and strength! Like the olive, let us cut out the diseased, and develop strong healthy root systems.

Each olive tree produces a unique fruit, no two trees are the same. Let us discover our unique abilities and calling into His glorious kingdom. May we not shrink back when Abba-Father prunes, shapes, grafts, pressures & crushes. May our lives produce beauty in His likeness.
May His Spirit fill us and grow lasting fruit.

“I am the vine; you are the branches. Whoever abides in me and I in him, he it is that bears much fruit; for apart from me you can do nothing.” John 15:5

Every blessing from the Rawlings and team
Meridel, Jay, David, Chris, Josh and Daniel

Meridel Rawlings, Box 84156, Mevasseret Zion, 9079097, Israel

Snakk ut

 I barndommen ble jeg tvunget til stillhet av kontroll, frykt, skam og konflikt. Det tok ti år før min stemme ble hørt.  Meridel Rawlings

Livet starter i familien, i min familie var det syke personer som plyndret min barndom. Nå har de heldigvis ikke lenger makt til å definere hvem jeg er. Jeg var det lille barnet som krympet fullstendig innvendig ved deres tilstedeværelse. Med stille besluttsomhet lærte jeg å fortrenge deres «tankesett».

Jeg lærte meg å være årvåken og løpe når jeg måtte; dessverre lyktes jeg ikke alltid. Det tok nesten fire tiår før jeg begynte å kjenne helhet. Mitt liv, ødelagt av generasjoner med seksuelt misbruk, er i dag bevis på at et frø plantet rett og med omsorg, kan og vil vokse i tide og bære mye frukt. Det som kunne ha drept meg, ble springbrett til mitt livs arbeid.

 Foto: Meridel alder 5, sin betrodde bror Donnie 6 og onkel Jamie 9, med Bambi, familiedyret på en onkels ranch.

Trenger du å stå opp og børste støvet av føttene dine?

Jeg måtte det! Man kan opprettholde alvorlige sykdommer på grunn av omstendighetene fra deres opprinnelse; men de trenger ikke å vare for alltid. Når tid og forhold skaper en vei for endring, grip den! Aldri stopp i å bevege deg i retning av din egen frihet og liv.

La oss starte med da min far ble født. Han kom til verden en brennende varm ettermiddag i august 1916. Det er 101 år siden, i den ville vestfrontbyen kjent som Calgary, Alberta, Canada. Noen av hans forfedre var svarte irske, engelskmenn og sveitsere som ankom Nord-Amerika med skip på 1700-tallet, før Canada og USA var nasjoner.

Fars besteforeldre var en veletablert engelsk familie. De solgte sin velstående butikk i Øst-Canada på slutten av 1800-tallet. De hadde et trygt og vellykket liv, men ønsket noe mer, derfor bestemte de seg for å dra vestover. Kontrastene mellom de og de robuste massene av nyankomne innvandrere fra Storbritannia, Europa, Russland og resten av verden var sterke. Det de hadde til felles var lengselen etter land; hektar eller land. Familien min tok sine fineste eiendeler og møbler med seg på den Kanadiske Pacific Railroad vestover. Fars farfar betalte $ 66,00 for 10 dekar av den berømte rike sorte leirjorda som Alberta ble kjent for som en av verdens brødkurver. Det eneste problemet var at bestefar var en forretningsmann, ikke en bonde. Hans areal, langt sør for Calgary hadde bølgede åser dekket med gress som ble kalt “hodeskalleprærien”. Han bygde et fint hjem, men ingen bonde ble han. For å øke familieinntektene gikk han sammen med familien i Calgary og åpnet en grønsakshandel.

Min fars bestemor var en forretningskvinne. Ved ankomst i Calgary kjøpte de en egnet bygning og etablert et blomstrende pensjonat. Hun hadde som mål å tiltrekke seg klientell som verdsatte bekvemmelighet og service. Hun holdt fast ved de finere ting i livet og oppmuntret sine døtre til høyere utdanning. Hun etablerte sine religiøse tradisjoner, etikette og kultur i det grove gudsforlatte hjørnet av verden. Luksus var hennes spesialitet og en sjelden vare i den lovløse vesten. Hun sørget for spesielle gjester. Velkommen i fra støvete veier fra reise, var dette komfortable, banebrytende og dette smakfulle etablissementet trakk mange. De fint innredede rom, avslappet atmosfære,

europeisk mat og de hvite dukene ble en blomstrende bedrift. Vertinnen, min oldemor møtte aldri en fremmed. Hun var litt av en dame. Hun hadde korsetter og lange kjoler og forlot aldri hjemmet uten en bred stilig hatt, gjerne dekorert med strutsefjær eller blomster matchende antrekket.

Foto: Pappas bestemor på verandaen til pensjonatet hennes.

Deres tredje datter, min fars mor og min bestemor, vokste opp beskyttet og som sin fars yndling. En sjenert og begavet, velutdannet ung dame. Hun var kunstnerisk og musikalsk og underviste på skolen samt holdt private musikkleksjoner. Det var i deres pensjonat at hennes mor introduserte henne til en gjest. En høy og stilig kledd «Yankee» med fremtredende manerer som antydet god avl. Oppmuntret av sin mor, startet hun et uformelt vennskap med den hyggelige gentlemannen som ofte var gjest når han hadde forretninger i byen. Stemmen hans bar en usedvanlig sjarm som både mor og datter fant uimotståelig, spesielt når han siterte poesi. Han kunne spinne garn og var behagelig å prate med. Han virket veldig selvsikker med sine elleve år eldre enn henne. Han var drømmemannen. Deres beskjedne bryllupseremoni ble holdt i fronten. Alle husets gjester var invitert. Ni måneder senere brøt farfars skrik stillheten og kunngjorde ankomsten av en ny generasjon i denne jødiske familien.

Foto: Bryllupet til farfars foreldre.

Farfar, en riktig amerikaner, ble mer eller mindre konstituer av sin familie som Pastor J. D. Dette bruddet på religionstradisjon førte til at min bestemor ble gjort arveløs. Hennes mann studerte og jobbet hardt for å bli en anerkjent leder i det kristne samfunnet. Min bestemor fortsatte å undervise i skolen og musikkleksjoner for å underholde sin voksende familie av to jenter og tre gutter. Bak lukkede dører endret den overbevisende, mildtalende pastoren seg om til en snik. Han så etter enhver mulighet for å være alene med døtrene og brukte hver anledning til å forgifte de med sin berøring. Det begynte forsiktig, nesten uskyldig. Han favoriserte og spilte jentene opp mot hverandre. Hans sønner tok inn alt sammen. Fars mor tok også inn dette og fikk flere nervøse sammenbrudd de første årene. Et hopp tolv år fram i tid. Kontroll, hemmelighold, frykt, religiøs hykleri, løgner og misbruk ødela langsomt familiens dynamikk. Hvert barn absorberte deler av denne småseksuelle galskapen sammen med deres morgengrøt. Streng disiplin gikk hånd i hånd, som pisking av guttene for ulydighet. Om natten ble de lagt i seng med historier om Guds kjærlighet.

Forvirring regjerte.

Min far var den eldste i søskenflokken og ble morens ansvarlige hjelper, samt leder av huset da faren hans var bortreist på besøk i ulike menigheter. Min far tok ansvar for arbeidet, hjalp til med matlaging, og spilte piano i de lokale kirkene. Men når ‘Pastoren var hjemme’, førte hans kontrollerende misbruk til lemlestelse. Mens hans kone hentet seg inn fra fødselen av sitt fjerde barn, fikk de en ung tjenestepike for å hjelpe med de daglige gjøremål. En ettermiddag gikk min far i boden for å hente smør. I mørkret snublet han over de sammenlimte kroppene av sin stønnende far og tjenestepiken i tenårene. Sjokket skar rett igjennom ham. Blindet av tårer løp han til låven, gjemte

seg bak deres trofaste hest og skrek han til han kunne gråte ikke mer. Til slutt tørket han tårene bort med hånden og tørket nesen på ermet. Senere den dagen da han gikk med litt te til sin syke mor; hamret bildene av de sammen limte kroppene tilbake til bevisstheten hans. Lidelsen han bar fikk ham til å svelge hardt for å kvitte seg bitterheten som fylte ham. Svetten rant nedover ryggen og hendene ble kalde som is. Raskt satte han brettet med te på sengen hennes, og flyktet ut av rommet, han våget ikke å møte blikket hennes. Ved erindring av hendelsen seksti år senere, erkjente far: “noe i meg døde den dagen…” Han var tolv år den gangen.


Foto: Far er nr. 3 fra høyre i familiebildet.

Under domenet til deres far, et religiøst, seksuelt rovdyr, levde familien i en krigssone. Barna visste aldri når en “hendelse” ville skje. Atmosfæren av spenning og stress tok sin toll. Det kunne være en alvorlig fysisk avstraffelse for guttene, eller seksuelle leker med jentene. Alle visste de når en av de andre ble misbrukt. Nerver og følelser vokste seg kalde. Familiens hemmelighet begravet i hvert hjerte begynte å råtne. Det ble aldri snakket om, aldri!

De var alle skuespillere. Familien lærte seg kunsten å dekke over deres kloke og djevelske far. Min bestemor kapitulerte under bestefars utroskap og incest. Denne bevegelsen av misbruk holdt frem hele veien til mitt liv og livet til så mange andre. Bare tiår senere ble denne sykdommen videreført mot barnebarna i min generasjon.

Bestemor ble mer og mer kompatibel og lydløs for hvert år som gikk. Det tok alt av hennes styrke til å holde seg i rollen som den pliktige pastorkonen. Hun bukket under for hans mentale triks, som uten tvil førte til ulike grader av galskap. Om det er noe jeg har lært så er det dette: “Seksuelle overgrep knuser sinnet!” Uten stand til å begripe virkeligheten hun ble svak. Hennes blide, kunstneriske, følsomme person ble trykket inn i undertrykkelse. Hun var ingen motstand for hans triks. Hennes “stilige herremann” var i sannhet en «ulv i fåreklær”.

Konsekvent ble min far og søsknene truet, noen mer enn andre. De var alle skuespillere og aktører. Undervist av sin mor vokste far opp til å bli en lovende pianist allerede i svært ung alder. Han ble lært klassisk og hellig musikk. Han ble trent for å være kirkepianist. Men da han ble eldre gjorde blues, jazz, boogie-woogie og soulmusikk ham populær blant venner. Musikken var en velkommen avledning fra det endeløse vonde og hyklerske.

Barna vokste opp og lærte seg raskt å ikke vise en snutt av følelser, hverken i hjemmet eller ute i det offentlige lys. Det perverterte markerte de alle. Religion ble et spill, noe man måtte holde ut med. Familien maskerte som en modellfamilie. Sett fra utsiden viste det at respekt og troskap var dags orden. Mange fellesskap og menigheter så opp til dem, til og med den dag i dag, kan du finne mennesker som snakker så godt om dydene til denne hyklerske familien. Bare tiden kunne fortelle hvordan denne sykdommen spilte seg videre ut i deres ekteskap og familier. Årene med skam og skuffelse dannet sakte, men sikkert tykke skall over en gang ømme sinn og hjerter.

I motsetning til andre, så var bestefar en pedofil som kunne kontrollere sitt seksuelle begjær. Åh ja, han var et rovdyr, lik en katt som venter på å fange en mus. Han var en mester til å vente på rette

øyeblikk. Han var en risikotaker. Ble han noen gang fanget? Jeg tror ikke det, fordi “hemmelighet” var navnet på selve spillet. Også han var listig og selektiv, som foretrakk små jenter. Incestsykdommen er forankret i generasjonens veier, med mindre den blir avslørt, fjernet med røttene og ødelagt. Ja, dessverre ble denne forbannelsen inkubert rett inn i min fars generasjon. Dessverre var det slik at da bestefars barn ble voksne, ble de den neste generasjon av rovdyr. Som eldste barnebarn ble jeg et hovedmål like fra fødselen. Min far, en onkel og en tante var gjerningsmenn. Deres subtile angrep fortsatte ukontrollert rett under nesene til deres ektefeller som ikke hadde erfaring med denne sykdommen. Man nesten må oppleve denne galskapen for å tro at det går an. Stillheten fortsatte å regjere.


Foto: Min bror Donnie, 4 år og jeg er 3 år gammel.

Etter bare ett møte kjente jeg instinktivt i en alder av tre år gammel, at jeg aldri måtte være alene med min bestefar igjen. Jeg visste at jeg var utrygg i deres hjem, men fortalte det aldri til noen. Mitt indre instinkt som en liten jente var å våke og flykte. Over tid begynte også min far å beføle meg. Misbruket han led under gjorde ham til en egoistisk, brutal og grov mann. Jeg lærte å holde meg på avstand.

Foto: Mine fars foreldre, hvor deres hjem var en felle for små jenter. Min bror Donnie, 5 og meg 4.

For en ekkel virksomhet! På denne tiden hadde pappa startet å prøve seg på meg, men jeg motsto. Han lurte meg når vi var alene i bilen på en forlatt bakvei. Han oppfordret meg til å prøve å styre sin nye bil. “Kom og sitt mellom beina mine» befalte han. Jeg var på fanget hans, og fingrene hans gjorde sitt skitne arbeid. Nå hadde jeg mistet det lille av tillitt jeg hadde hatt til han. Etter at jeg hadde vært fanget var jeg konstant opptatt av å våke og lytte. Instinktet mitt fortalte meg hvem jeg kunne og ikke kunne stole på, jeg lært å lytte til det etter hvert som jeg ble eldre. Enhver person som har opplevd misbruk kjenner til realiteten av isolasjon. Jeg var fullstendig fokusert på å beskytte meg selv. Det føltes som jeg alltid var på utsiden imens jeg så inn. Jeg ble ganske skeptisk og analytisk etter som jeg vokste opp. Jeg målte atmosfæren i et rom hver gang jeg gikk inn. Jeg ble meget skvetten og engstelig med en skadet tillitsfaktor. Men det var disse mekanismene som hjalp meg til å overleve, selv da når jeg var en så ung og sårbar liten jente.

Foto: Den vakre, utvidede familien inkluderte nå intetanende ektefeller. Jeg var 5 år gammel da dette bildet ble tatt.

Når jeg var ni år forsøkte min far å voldta meg i min seng , midt i den mørke natten. Jeg er fortsatt sjokkert over sannheten i barndommen min. Jeg har vært i krig med incest fra en alder av tre år da jeg ikke engang visste hva det ble kalt. Men jeg visste med hvert hjerte slag at dette var sykt! Jeg ser tilbake og husker alt veldig tydelig, men smerten har ikke lenger noe makt over meg. Jeg tror ikke jeg kunne ha overlevd uten den modige og kjærlige omsorgen fra min mor. Jeg snakket med henne om hva pappa gjorde med meg. Jeg husker tydelig hvor urolig hun var. Hun søkte hjelp for meg, men legene gjorde ikke noe. Hun fikk folk til å be for meg med kjærlighet vennlighet. Hun prøvde i det minste! Ikke mange døtre i en incestfamilie kan si det.

Foto: Jeg er ytterst til venstre. Jeg var 10 år og gråt hver gang noen var snille mot meg. Legg merke til lommetørkleet!

Så var det onkelen min, det er en annen historie. Han var en glatt ål som levde i fornektelse. Hans forkastelige seksuelle utbrudd begynte da jeg var et spedbarn. Det skjedde da mine besteforeldre satt barnevakt for meg, i deres hjem. Onkel nektet for å ha voldtatt meg da jeg var baby, selv om min mor bekreftet det hele. Hun så blodflekkene på lakenet i krybben min. Jeg husket det bare gjennom et svært forstyrrende og virkelig mareritt, og fant motet til å spørre min mor om det hele var sant eller ikke? Hun ble hvit i ansiktet, og ga meg anstendigheten til å bekrefte det, “Ja, det du har drømt er sant!” Jeg var så sjokkert over denne sannheten at jeg aldri klarte å stille flere spørsmål. Jeg vil spare dere for de stygge detaljene i drømmen.

Da jeg var 14 år måtte mor ta seg av denne onkelens unge førskole barn, og hun advarte meg mot å flytte inn sammen med de, men når mor var der følte jeg meg trygg i deres hjem. Når onkel var full skrøt han at han ville «få meg». En dag satt jeg ved kjøkkenbordet og ventet på min mor. Stille snek min onkel seg inn i rommet og angrep meg seksuelt ved å ta tak i mine skuldre. Før jeg rakk å reagere plantet han munnen fast over min imens han tvang sin slimete tunge nedover i halsen min. Jeg blir fortsatt opprørt og krympes når jeg tenker på det. Et voldsomt sinne reiste seg i meg, men jeg kunne ikke si noe. Jeg hadde en dagbok og den kvelden når jeg gikk til seng, skrev jeg om denne rare hendelsen. Neste dag tok min onkel meg alene i gangen og hvisket: “Jeg leste dagboken din, du må aldri si noe om dette til min kone, din tante, det ville drepe henne. “Jeg sa ingenting, men tenkte, “Hva med meg?” På et øyeblikk pakket jeg tingene mine i en liten pose for å dra hjem og aldri komme tilbake. Min onkels søster, min tante, hadde også blitt rammet av seksuelt misbruk og viste perversitet. Samme år som onkel forbrøt seg på meg, mens jeg tilsynelatende var skjermet i hans hjem; foruroliget hun meg også. Hun grep meg da ingen var til stede og tungekysset meg. Det var det samme angrepsmønsteret. Tre år senere lånte hun meg en kjole til skoleballet og insisterte på at hun skulle «kle» meg. “Åh, ropte hun imens hun så på kroppen min, «mannen din kommer til å elske brystene dine! “Det hele var ubehagelig og skamfullt. Hva er det med disse menneskene? De lemlester uskyld. Hun forsøkte å manipulere meg ved å ignorere meg det ene minuttet for og deretter falle over meg det neste. Jeg visste aldri hvor jeg hadde henne. Hun var gal av sjalu på sin eldre søster, og tullete fortalte hun meg, som var en videregåendeskole jente på den tiden, om forhold til menn hun hadde utenfor sitt ekteskap. Jeg sa aldri noe, men glemte det aldri. Det var et slags psykisk overgrep.

Foto: Her er jeg bare 14 år, men “gammel” på innsiden.

Årene med hykleri skapte en følelse av indre desperasjon og til tider hjelpeløshet. I mine år hjemme var jeg veldig “innestengt”. Det var umulig å ta med en venn hjem. Jeg ble stadig skamfull over min fars voldsomme drikking. Aldri kunne han gi meg en klem uten at jeg beskyttet brystene mine. Jeg var fullt klar over fars utroskap til min mor, det preget meg voldsomt. Som hans familie følte vi at vi var i veien. Vi tok beskjeden om at vi var ikke mye verdt for han. Jeg ble igjen adskilt og følte meg annerledes. Jeg søkte etter mening og en grunn til å leve. Jeg forsto ikke all denne uroen og lengselen jeg hadde i mitt unge hjerte. Jeg gråt ofte og bad daglig om å få oppleve et liv verdt å leve. Jeg visste at vi satt fast. Våre “religiøse” slektninger syntes synd på oss, noe som bare gjorde meg mer bestemt på å få oss ut av dette syke opplegget. Bitterhet gjemte seg dypt inne i meg, en del av meg følte seg frossen. Håndteringen av denne sykdommen har vært den største pågående interne kampen i livet

mitt. Den overskygget hvem jeg var, og hvem jeg følte at jeg måtte være? All forvirringen og følelsen av adskillelsen forkrøplet meg. Det tvang meg til å stille spørsmål ved alt og tenke ut av boksen.

Jeg måtte ta et bevisst valg for å “velge” å leve. Jeg bestemte meg for å aldri å slutte å kjempe mot alt det onde som kom mot meg. Siden jeg ble truet til stillhet i flere tiår føltes det ut som at jeg ikke hadde en stemme. Jeg hadde lært å avvise, motstå, stå opp og distansere meg selv. Det tok tiår før jeg kunne snakke ut. Jeg tenkte aldri på å gå til myndighetene for å avsløre de grusomhetene som ble begått av min bestefar, far og onkel. Min prioritet i alderen av sytten år, var å komme så langt unna som mulig fra min familie og gjøre noe viktig med livet mitt. Jeg følte meg plaget av deres trangsynthet og den begrensede verden de levde i. Den forsettlige blindheten, måten de dekket over for hverandre og stillheten var ødeleggende. Så fort videregående var ferdig flyttet jeg ut av hjemmet til foreldrene mine. Tørsten etter kunnskap og liv var en enorm gave som førte meg ut i livet. På grunn av vanskelige økonomiske forhold, la jeg til side mine ønsker om å bli motedesigner. I de neste tre årene bodde jeg i et beskyttet, pedagogisk og disiplinert miljø på en kanadisk sykepleieskole. Det var som en inkubator som jeg blomstret i. Jeg fikk oppleve et bredt spekter av livet, så rått og ekte som det er. Jeg var så takknemlig over at jeg ble tvunget til å vokse og utvikle meg som person. Jeg lærte å verdsette andre i deres mangfold og unikhet. Det ga meg en profesjonell plattform som jeg kunne stå på for å hjelpe andre. Når jeg var ferdig med eksamen tilbød jeg min mor og min søster å bo sammen med meg, et trygt hjem langt unna det hele. Men det ble ikke slikt. Jeg gjorde hva jeg kunne, men måtte igjen gå videre alene. Jeg kunne ikke redde de. Det sitter fortsatt noen angrer og tristhet rundt dette langt inne i meg. Jeg tilbød en rømningsvei, men min mor nektet å forlate sin mann og sitt hjem. Døtrene ble ofret. Den gode tingen var, nå var jeg fri til å fortsette med mitt eget liv, og det gjorde jeg. Men jeg hadde fortsatt flere spørsmål enn svar. Dessverre hadde jeg ingen å snakke med og smerten fortsatte å vokse.

Foto: Jeg ble uteksaminert med en hederspris i medisinsk sykepleie, Royal Alexandra Hospital, Edmonton, Alberta, Canada.

Det Kanadiske Universitet hadde et utvekslingsprogram som jeg reiste med, det gav meg en mulighet til å arbeide som sykepleier blant urfolk i India. Opplevelsen var livsforandrende. Det andre året arbeidet jeg fortsatt som sykepleier, men denne gang blant Tibetanske flyktninger og foreldreløse, sammen med mor Theresas veldedighetsmisjonærer. Det var fantastisk. Med begrensede språkferdigheter i Asia lærte jeg om ekte kommunikasjon. Mennesker kan snakke ansikt til ansikt på mange måter, ja, selv uten ord. Visdom var følgesvennen jeg søkte. Jeg ble beriket og istandsatt til å elske andre og meg selv litt mer for hvert år som gikk. Først da kunne jeg vurdere ekteskap. Jeg opplever fortsatt skjønnheten i likheter i liv vesentlig annerledes fra min egen. Jeg ble overbevist om at hemmeligheter holder en stum, behagelig, hyggelig, håndterlig, tørr og ineffektiv.

Foto: Mine yngre søstre og meg.

Min fars bestemor gjorde det mulig for bestefarens syke adferd til å utspille seg. Ikke fortell meg at hun ikke visste at han seksuelt tuklet med hvert eneste barnebarn i deres hjem, vanligvis når hun tok en ettermiddagslur. Det er et faktum at min mor deaktiverte min fars adferd. Ja, hun forsøkte å finne hjelp til meg, men etter hvert som mine søstre ble født, tror jeg hun bare ble utslitt med alt og bukket seg for hans brutalitet. Misbruket fortsatte å vokse gjennom årene … det er en sykdom og uten en viss form for kontroll, fortsetter sykdommen å vokse! Rolig ble det spilt ut videre i forskjellige scenarier i pappas fem familier og søsken. Hvor slutter alt? Sannheten er det aldri gjør det når skaden

allerede har skjedd. Ja man kan velge «å leve» og legge det bak seg, men ikke alle gjør det. Å gi tilgivelse bringer fred og avstand, men det som ble gjort, forblir en permanent flekk på våre liv. Min bror, (en har gått bort) og mine søstre og jeg kan snakke om noe av det som har skjedd oss. Vi velger å fortsette å gjøre verden et bedre sted, mens vi kjemper for våre egne familier og ekteskap; men arrene er der fortsatt sammen med levende minner.

Etter flere tiår var jeg endelig i stand til å konfrontere min far med det vonde han hadde forårsaket oss alle. Den gangen ba han umiddelbart om tilgivelse. Hans ydmyke og hviskende erkjennelse med bøyd hode hadde en dyp effekt på meg. Da han erkjente sin onde oppførsel vokste jeg litt mer. I det øyeblikket åpnet en dør i hjertet mitt. For første gang siden jeg var et lite barn, følte jeg lettelse og synd på ham. Han var for første gang i stand til å åpne opp om sin egen plagede barndom. Ja, jeg er enig, det er ingen unnskyldning for hans egne forkastelige oppførsel. Ingen unnskyldning i det hele tatt. Men han kom ikke med unnskyldninger! Jeg tok en beslutning og valgte å tilgi min ødelagte pappa. Han sørget og viste anger. Noe endret seg i oss begge. På det tidspunktet på slutten av trettiårene var jeg i stand til å ta et skritt tilbake, lot det gå, og jeg vandret videre. Mitt hjerte fortsatte å bære smerten for mine søstre og mor som ble igjen i hjemmet sammen med ham.

Min farfar døde av prostatakreft. Han ble syk og var sengeliggende i mange år. Min forferdelige tante ble mer hatefull som årene gikk, jeg fant det for smertefullt å være nær henne siden hun elsket å angripe og anklage meg. Jeg holdt avstand inntil jeg ble kalt til hennes dødsseng for å be for henne, som jeg gjorde med et stille hjerte. Mange år senere, som en erfaren og moden kvinne, samlet jeg endelig motet til å utfordre onkelen min om hans forkastelige overgrep. Først skrev jeg et brev til ham, som er et lovlig dokument og er den lovlige skriftlige presedens for å nærme seg en som har begått en forbrytelse. Jeg sendte det rekommandert brevet til hans datter for å spare hans kone. Så arrangerte jeg et møte med ham på hans kontor. Han beveget seg nervøst bak pulten sin og spilte veldig overlegen, noe som bare han kunne gjøre. Han stirret truende på meg som om han forsøkte å skremme meg. Jeg var klar og tydelig. Han var rask til å nekte for å ha voldtatt meg som et spedbarn. Nå var nå, hans fiende. Når jeg ikke vek en millimeter la han hodet tilbake, og utbrøt med en merkelig tørr latter; “Jeg har nok testosteron til tre menn.” Ved fullstendig ignorering av hans forsøk på å gjøre meg til skam og skremme meg, svarte jeg: «Våger du virkelig å beskylde min mor for å være en løgner?» Han ble stående mutt stille og avviste blikket mitt. Jeg reiste meg, gikk ut og så han aldri igjen. Noen år senere ble han diagnostisert med”paranoid-psykopati” og demens. Hans kone og jeg forble venner i 62 år. Aldri ble det sagt et ord om hans feil. Men hun foreslo at jeg ikke kom i begravelsen hans. Jeg tror det var hennes måte å fortelle meg at hun visste. Alle i min fars generasjon har nå gått bort. Hva med den åpenbare følelsen “jeg er lei meg”? Er vi ikke alle lei oss? Hva med min bestefar og onkel som gjemte seg bak fasaden av religion og respekten i den offentlige tjenesten? Disse mennene anerkjente aldri deres morderiske handlinger. Og bestemor? Hvor er hennes «jeg er lei meg for»? Var det virkelig ingen grad av anger? Jo, jeg tror det var det, men bare mellom henne og Gud. Hun fastet og gråt hver mandag så lenge jeg kjente henne. Bestefar og bestemor sendte meg på en dyr kristen et av mine skoleår, og mine søstre og fettere på kristne sommerleirer. Var det for å lette sin samvittighet eller våres? Var det hans måte og si: “Flinke jenter, dere har holdt kjeft? “Hvor mange pedofile går i graven uten anger og omvendelse, aldri å ha erkjent sin synd og dermed nektet deres ofre en følelse av avslutning? Jeg forfulgte høyere utdanning fordi jeg ønsket å være forberedt på alle måter for å nå ut til de som har lidd under samme forhold som meg. Seksuelt misbruk er for meg den verste krenkelsen et barn kan oppleve. “Uutslettelige flekker” er arbeidstittelen på min siste bok om emnet. I den tar jeg for meg hendelser fra klienters liv fra ulike deler av kloden. Sammen

arbeider vi for å få dem ut av dybden av seksuell misbruk i barndommen. Jeg ser på den siste boken som en viktig del av arbeidet, hvor jeg også tar for meg “nøklene til liv og død. “Matteus 16: 16-19. De ble de faktiske nøklene som førte meg inn i helbredelse, og jeg fortsetter å bruke prinsippene i dag. De gjorde det mulig for meg å etablere et sunt sinn og trygghet. Ekkoene, skyggene og fortidsminner hjemsøker meg ikke lenger. Det er jeg evig takknemlig for.

Temaet om seksuelt misbruk av barn i 1920- og 1930-tallet, som under min fars ungdom og 1940-tallet og 1950-tallet som var min tid, samt 1960-tallet som mine yngre søsken vokste opp under, var ganske uhørt. Slik undervisning og opplysning var av det sjeldne. Det giftige misbruket fortsatte å bevege seg nedover i vår familielinje usnakket alle disse årene. Heldigvis på grunn av gudfryktige lærere og venner, klarte jeg å bryte ut av denne onde syklusen. Så når jeg fikk en god helse, og fullførte min utdannelse i psykologi, begynte dørene å åpne seg for meg å snakke ut, undervise og rådføre de misbrukte, de seksuelle ofrene og de ødelagte. Overraskende begynte jeg i Tyskland og Sveits. Siden da har jeg reist verden rundt og fått bidra til helbredelse og frelse for mange gjennom Guds hjelp. I den opprinnelige konteksten i den utvidede familien på fars side er intriger og løgner forankret ned i vårt grunnlag. Mine søsken og jeg jobber fortsatt med hva vi velger å forlate. Ja, en del av oss er splitrett. Det er bare en liten grad av åpenhet i blant oss. Men den vokser. Den utvidete familien tar avstand fra meg; det er fortsatt ubehagelig å møte de gale realitetene. Det er lettere å avvise og ignorere, enn å omfavne de som kan minne oss om våre egne sår. For mange av mine kusiner forblir jeg «uønsket person». Det er så mye lettere å ignorere, avvise og benekte enn å være en venn. Vennlighet er en svært verdifull vare. Flere av oss har tatt imot troen, som våre forfedre. Vi er evig takknemlig for de familiemedlemmene på min mors side som steppet inn og fylte noen av hullene med kjærlighet. Som til og med skjermet oss gjennom mange stormer.

Min mann gjennom i femti år, en dokumentarist som har stått trofast hos meg. Våre fire sønner er fjerde generasjon og er fjernet fra farfar som ble født i 1885. Jeg har vært åpen og lært de om de lidelsene seksuelt misbruk påfører mennesker, slik mine søsken og jeg utholdt. Vår eldste sønn ledet sine brødre i dette løftet: “Denne sykdommen av incest skal aldri finnes iblant oss! Ikke vår tid! ” I seminarer har jeg snakket med mange foreldre som aldri har nevnt misbruket de opplevde til sine barn. “Hvordan skal barna lære av oss om vi ikke forbereder dem for livet? “Mine sønner jobber aktivt for å beskytte sine barn; våre barnebarn. De alle arbeider i media og vi har gitt dem muligheter til å dokumentere arbeidet mitt vedrørende misbruk. De hjelper meg med å utdanne et verdensomspennende publikum om hvordan å komme ut av, gjennomopprettelse, frigjøring samt å forbli fri; som er en livslang prosess. Vi har jobbet sammen i mange år, ulike steder og i forskjellige nasjoner for å lage filmer, CD-er, nettsteder og TV-programmer som avslører plagene av incest blant trossamfunn. I de siste fire årene har vi jobbet for forbedring av situasjonen til de unge ofrene av sexhandelen i Nepal. Vår TV-dokumentar på dette emnet heter, CAN – Change Action Nepal – “Du kan gjøre en forskjell”.

Heldigvis har den yngre generasjonen en ny virkelighet. Ved å kombinere min erfaring og deres tekniske evner, vi er i stand til å utdanne enkelt personer som er hjemsøkt og jaktet av predatoriske overgripere. Vi arbeider for å se denne generasjonen styrket med sannhet, kunnskap og “jeg kan” holdninger. De kan ta mitt arbeid og realistisk skape en bredere vei og nå til dette enorme globale behovet. Sammen har vi makt til å skape forandring. De har de ferdighetene og teknologien som kreves for å utfordre og forandre verden. Over halvparten av vår ungdom i denne konfliktfylte verden

lever under vold av krig, terrorisme og seksuelt misbruk. Sammen kan vi forandre dette dilemmaet, og gjøre verden til et mer medfølende sted.

Til konklusjon: 

Hvis seksuelt misbruk er en del av din erfaring, og du ikke har gjort noe med det, kan du finne noen som du stoler på og begynner å snakke med dem. Ikke forbli slik du har blitt. I privat rådgivning ser jeg visne liv gjenopplives. Å skape et trygt sted er en kunst. Bli med meg og bidra med å skape trygghet, gi tid og ha et lyttende hjerte til andre. Hva med rovdyrene som ikke kan motstå fristelsen av å lemleste sinnene, sjelene og kroppene til de mest sårbare medlemmene i samfunnet? De forblir blant de farligste menneskene i live. Deres verksted fortsetter innenfor i familiene, stedet som skulle være trygt. Hva vil vi gjøre med det?

Til slutt spør jeg: “Hva skjedde med Mr. Harvey Weinstein, Hollywoods keiser som viste seg å være et monster? ». Det er ingen tvil om sykdommen ble sådd i ham bak lukkede dører i hans eget barndomshjem. Og min bestefar … hvem brutaliserte hans barndom?.

«For du har berget mitt liv fra døden og foten fra å snuble, så jeg kan vandre for Guds ansikt i livets lys.» 

Salme 56:14

Du skal ikke lenger bli kalt forlatt. Herren gleder seg over deg. 

Frykt ikke, for jeg har frelst deg; Jeg har kalt deg ved navn; du er min! 

Jesaja 62: 4 a, c. Jesaja 43: 1a, Jesaja 49: 16a.

«Das Schweigen brechen»

In meiner Kindheit wurde ich mit Kontrolle, Angst, Scham und Beschimpfung zum Schweigen gebracht. Es dauerte Jahre bis ich meine Stimme erheben konnte.  Meridel Rawlings

Das Leben beginnt in der Familie. Aber in meiner Familie gab es kranke Menschen, welche mich meiner Kindheit beraubten. Heute haben sie zum Glück keine Macht mehr zu bestimmen, wer ich bin. Ich war dieses kleine Kind, das sich innerlich duckte in ihrer Gegenwart. Mit zielstrebiger Entschlossenheit lernte ich, ihrer Denkweise zu widerstehen. Ich kam zurecht, indem ich immer auf der Hut war und davonrannte, wenn ich musste; traurigerweise gelang mir das nicht immer. Es dauerte beinahe 4 Jahrzehnte bis ich ein Gefühl von Ganzheit entwickelte. Mein Leben, welches durch den sexuellen Missbrauch von Generationen zerbrochen war, ist heute ein Beweis, dass ein sorgfältig gesäter und gehegter Samen zu gegebener Zeit wachsen und viel Frucht bringen kann. Genau das, was mich hätte umbringen können, wurde zum Sprungbrett für mein Lebenswerk.

Foto links: Meridel 5j. mit ihrem vertrauten Bruder Donnie, 6j. und Onkel Jamie, 9j. zusammen mit Bambi, das Haustier auf dem Hof des Onkels

Musst du auch aufstehen und dir den Staub von deinen Füssen schütteln? Ich habe es getan! Während einer Geburt kann es zu ernsthaften Komplikationen kommen; aber oft dauern sie nicht ein Leben lang an. Wenn Zeit und Umstände einen Weg zur Veränderung eröffnen, nimm die Gelegenheit wahr! Höre nie auf, dich in Richtung deiner eigenen Freiheit und deines Lebens zu bewegen.

Wir beginnen mit Vaters Geburt. Er kam an einem glühend heissen Nachmittag im August 1916 zur Welt. Das war vor 101 Jahren, im Grenzstädtchen Calgary, Alberta, Kanada, im wilden Westen. Einige seiner schottischen, irischen, englischen und schweizerischen Vorfahren kamen um 1700 mit Segelschiffen in Nordamerika an, bevor es die Länder Kanada und USA gab.

Vaters Grosseltern waren eine gut situierte, englische Familie. Sie verkauften ihren blühenden Gemischtwarenladen im Osten Kanadas gegen Ende des 19. Jh. Abgesichert und erfolgreich in ihrer Lebensmitte, aber mit dem Wunsch nach «etwas mehr», entschlossen sie sich, Richtung Westen zu reisen. Der Unterschied zwischen ihnen und den entrechteten Massen von Neuankömmlingen aus England, Europa, Russland und dem Rest der Welt war sehr gross. Was sie aber gemeinsam hatten, war der Wunsch, Land zu kaufen, viel Land. Meine Familie nahm die edelsten Stücke ihres Mobiliars mit auf die kanadische Pacific Eisenbahn westwärts. Vaters Grossvater bezahlte 66.00 $ für 10 Morgen Land in Alberta, eine der Brotkammern der Welt, das bekannt war für seine fruchtbare, schwarze Lehmerde. Das einzige Problem war, dass Grossvater ein Geschäftsmann war und kein Bauer. Seine Felder lagen weit südlich von Calgary, verteilt über weichfallende, grasgrüne Hügel, mit dem Spitznamen «kahlköpfige Prärie». Er baute ein schönes Haus, wusste aber nicht, wie er das Land bebauen sollte. Um das Familieneinkommen zu erhöhen, schloss er sich seiner Familie in Calgary an und eröffnete dort einen Gemüseladen.

Vaters Grossmutter war eine Geschäftsfrau. Bei ihrer Ankunft in Calgary kauften sie ein passendes Gebäude und eröffneten eine erfolgreiche Pension. Sie suchte nach Kundschaft, die Komfort und Bedienung schätzten. Da sie die schönen Dinge liebte, ermöglichte sie ihren Töchtern eine Hochschulbildung. Sie brachte ihre religiöse Tradition, ihre Etikette und ihre Kultur in diese raue, gottverlassene Ecke der Welt. Luxus war ihre Spezialität, und ein seltenes Gut im gesetzlosen Westen. Sie kümmerte sich um spezielle Gäste. Viele waren angezogen von der gemütlichen, geschmacksvoll eingerichteten Pension und fühlten sich willkommen. Die schön dekorierten Zimmer, die entspannte Atmosphäre, die europäische Küche und die weissen Tischtücher legten den Grund für ein blühendes Unternehmen. Meine Grossmutter traf sich nie mit Fremden. Durch und durch Dame trug sie immer Korsetts und bodenlange Kleider. Wenn sie geschäftlich aus dem Haus musste, trug sie einen modischen Hut, entweder mit Straussenfedern oder Blumen geschmückt.

Foto links: Vaters Grossmutter auf der Veranda ihrer Pension

Ihre dritte Tochter, die Mutter meines Vaters, und meine Grossmutter, wuchs als geschütztes Lieblingskind ihres Vaters auf. Diese scheue, sehr begabte und gebildete junge Frau hatte ein sanftes Gemüt. Sie studierte Kunst und Musik und gab Privatunterricht in Musik. Ihre Mutter stellte ihr eines Tages einen Kunden vor. Der grossgewachsene Yankee, geschmacksvoll gekleidet und hochanständig, schien eine gute Partie zu sein. Von ihrer Mutter ermutigt, begann sie eine Freundschaft mit diesem freundlichen Mann, welcher oft in der Pension wohnte, wenn er für Geschäfte in der Stadt war. Den fröhlichen Charme in seiner Stimme fanden Mutter und Tochter so unwiderstehlich, ganz besonders wenn er Gedichte rezitierte. Er konnte Geschichten erzählen und unterhielt sich charmant mit den Gästen. Da er 11 Jahre älter war, schien er sehr selbstsicher. Er war der Mann ihrer Träume. Die bescheidene Hochzeitszeremonie wurde im vorderen Salon gefeiert. Alle Gäste der Pension waren eingeladen. Neun Monate später erfüllte Babygeschrei das stille Haus. Mit meinem Vater kündigte sich eine neue Generation in dieser jüdischen Händlerfamilie an.

Foto rechts: Hochzeit der Eltern meines Vaters

Meines Vaters Vater, der weltmännische Amerikaner, entpuppte sich, sehr zur Bestürzung der ganzen Familie, als Pfarrer J.D. Aufgrund dieses Traditionsbruchs wurde meine Grossmutter enterbt. Ihr Ehemann studierte und arbeite hart, um eine vertrauenswürdige Führerpersönlichkeit in der christlichen Gemeinde zu werden. Meine Grossmutter unterrichtete an der Schule und gab Musiklektionen, um die wachsende Familie zu unterstützen, mittlerweile 2 Mädchen und drei Jungen. Hinter geschlossenen Türen verwandelte sich der überzeugende, sanfte Pastor in einen hinterhältigen Verräter. Er hielt Ausschau nach Möglichkeiten, mit seinen Mädchen allein zu sein, und nutzte jede Gelegenheit, sie zu berühren. Es begann unschuldig und unbemerkt. Er spielte die Mädchen gegeneinander aus und arbeitete mit Lieblingen. Seine Söhne nahmen das alles in sich auf. Ebenso meines Vaters Mutter, welche deshalb in diesen frühen Jahren mehrere Nervenzusammenbrüche erlitt. Nach 12 Jahren haben Kontrolle, Geheimnisse, Furcht, religiöse Heuchelei, Lügen und Missbrauch das Familienleben langsam zerstört. Jedes Kind bekam täglich etwas von diesem verrückten Wahnsinn ab. Harte Disziplin ging Hand in Hand mit Schlägen für die Knaben, wenn sie ungehorsam waren. Abends wurden sie dann mit Geschichten über Gottes Liebe zu Bett gebracht. Verwirrung regierte.

Mein Vater war als ältester Sohn Mutters Helfer, und wurde Herr im Haus, wenn sein Vater in den verschiedenen ländlichen Gemeinden unterwegs war. Mein Vater was zuständig für Hausarbeiten, er half beim Kochen und spielte Klavier in den örtlichen Gottesdiensten. Aber wenn der Pastor zu Hause war brachte sein kontrollierter Missbrauch Zerstörung. Als seine Frau sich von der Geburt des 4. Kindes erholte, kam ein junges Hausmädchen, um mit den Hausarbeiten zu helfen. Eines nachmittags wollte mein Vater in der Speisekammer Butter holen. Da stolperte er im Halbdunkel über die verschlungenen Körper seines keuchenden Vaters und dem jungen Dienstmädchen. Er war zutiefst schockiert. Blind vor Tränen rannte er zur Scheune und versteckte sich hinter der gutmütigen Stute. Gut versteckt und an das zahme Pferd gelehnt weinte er, bis er keine Tränen mehr hatte. Schlussendlich wischte er seine Tränen mit dem Ärmel ab. Später an diesem Tag trug er einen Tee zu seiner Mutter, und dieses Bild der umschlungenen Körper kam ihm wieder hoch. Bitterkeit plagte ihn und er versuchte mühsam, diese herunterzuwürgen. Kalter Schweiss lief ihm den Rücken herab, und seine Hände wurden eisig kalt. Schnell stellte er das Teetablett neben das Bett und verliess den Raum sofort, weil er seiner Mutter nicht in die Augen schauen konnte. 60 Jahre später erinnerte sich mein Vater an dieses Ereignis: «Etwas in mir starb an diesem Tag, ich war zwölf».

Foto rechts: Vater, 3.von rechts auf diesem Familienfoto

Unter der Herrschaft ihres Vaters, einem religiösen, sexuellen Raubtier, lebte die Familien im Kriegszustand. Die Kinder wussten nie, wann etwas passierte. Die Spannungen und der Stress forderten ihren Tribut. Es konnte eine heftige Tracht Prügel für die Knaben sein oder Sexspiele für die Mädchen. Jedes wusste, wann der andere misshandelt wurde. Nerven und Sensibilität nahmen ab. Das Familiengeheimnis begann in den Herzen jedes einzelnen zu eitern. Aber man sprach nie davon, nie!

Sie alle waren Schauspieler. Die Familie lernte mit diesem klugen, diabolischen Vater zu leben. Meine Grossmutter kapitulierte vor der ehelichen Untreue ihres Mannes und vor dem Inzest. Damals wurde die sexuelle Belästigung in meinem Leben, und im Leben vieler anderer, in Gang gesetzt. Nur Jahrzehnte später wurde dieses Krankheitsmuster weiter verewigt an uns Enkelinnen meiner Generation.

Grossmutter wurde immer fügsamer und leiser mit jedem weiteren Jahr. Sie brauchte all ihre Kraft, um die Rolle der pflichtbewussten Pfarrersfrau aufrecht zu erhalten. Sie unterlag seinen mentalen Launen, welche, da bin ich überzeugt, zu verschiedenen Stufen von Wahnsinn führten. Wenn ich eines gelehrt habe, dann folgendes: »Sexueller Übergriff bricht den Verstand!» Da sie sich nicht mit der Realität abfinden konnte, wurde sie schwach. Ihre sanfte, künstlerisch begabte und sensible Persönlichkeit geriet in Vergessenheit. Sie war ihm unterlegen. Ihr «fein betuchter Mann» entpuppte sich als Wolf im Schafspelz. Als Konsequenz trugen sowohl mein Vater als auch seine Geschwister Schäden davon, einige mehr als andere. Sie waren Schauspieler. Von seiner Mutter unterrichtet, entwickelte sich mein Vater zu einem vielversprechenden Pianisten. Er lernte klassische und Kirchenmusik und spielte in der Kirche. Als er jedoch älter wurde, machten ihn Blues, Jazz, Boogie-Woogie und Soul beliebt bei seinen Kollegen. Musik war eine willkommene Abwechslung zur ständigen, schmerzhaften und schmutzigen Heuchelei.

Die Kinder wuchsen heran und lernten sehr schnell, wo sie keine Gefühle zeigen konnten. Jeder war gezeichnet durch die sexuelle Konditionierung. Religion wurde zu einem Spiel, etwas, das man ertragen musste. Die Familie trat als Musterfamilie auf. Von aussen schien Respekt und Treue an der Tagesordnung. Ganze Gemeinden sahen zu dieser mustergültigen Familie auf, und sogar heute gibt es Menschen, die immer noch die Tugenden dieser heuchlerischen Familie hochheben. Jahre der Scham und Enttäuschung bildeten langsam aber sicher dicke Verkrustungen über die einst zarten Seelen und Herzen.

Entgegen der verbreiteten Meinung war Grossvater ein Pädophiler, der seine sexuellen Bedürfnisse kontrollieren konnte. Ja, er war ein Raubtier, wie eine Katze, die auf eine Maus lauert. Er war Meister im Warten auf den richtigen Moment. Er nahm Risiken auf sich. Wurde er je erwischt? Ich denke nicht, weil Geheimhaltung der Name des Spiels war. Er war raffiniert und wählerisch und bevorzugte kleine Mädchen. Die Seuche des Inzests wuchert generationenübergreifend, ausser sie wird aufgedeckt, entwurzelt und zerstört. Leider wurde dieser Fluch direkt in die Generation meines Vaters weitergegeben. Es ist traurig, dass Grossvaters Kinder die nächste Generation von Raubtieren wurden. Als ältestes Grosskind war ich das Hauptopfer von Geburt an. Mein Vater, ein Onkel und eine Tante waren Täter. Ihre fiesen Angriffe gingen von deren Ehepartnern unbemerkt weiter, weil diese keine Erfahrung mit dieser Seuche hatten. Man muss diesen Wahnsinn erleben, um zu glauben, dass so etwas überhaupt möglich ist. Das Schweigen regierte weiter.

Foto rechts: Mein Bruder Donnie 4j. und ich 3j.

Nach nur einer Begebenheit als Dreijährige wusste ich instinktiv, dass ich nie allein mit meinem Grossvater sein sollte. Ich wusste ich war nicht sicher in ihrem Haus, sagte es aber niemandem. Mein sinnloser Protest als kleines Mädchen war, aufzupassen und wegzurennen. Mit der Zeit begann mein Vater, sich mir zuzuwenden. Der Missbrauch, den er selbst erlitten hatt, machte aus ihm einen egoistischen, brutalen und rohen Mann. Ich lernte, Abstand zu halten.

Foto links: Meine Grosseltern väterlicherseits, deren Heim eine Falle für kleine Mädchen war. Mein Bruder Donnie 5 und ich 4.

Was für ein schmutziges Geschäft! Mein Vater bereitete mich vor, aber ich war auf der Hut. Er trickste mich jedoch aus, als wir allein mit seinem Auto auf einer verlassenen Nebenstrasse unterwegs waren. Er ermutigte mich, sein neues Auto zu steuern. «Komme und sitz in meinen Schoss», befahl er. Ich war gefangen und seine Finger erledigten ihre schmutzigen Geschäfte. Ab diesem Moment verlor ich auch noch den letzten Rest von Vertrauen in ihn. Ich lernte, auf meinen Instinkt zu vertrauen, als ich älter wurde. Jeder Überlebende kennt die Realität der Einsamkeit. Meine Sinne waren darauf konzentriert, mich zu beschützen. Ich hatte das Gefühl, dass ich immer «draussen» war und nach innen schaute. Ich wurde sehr misstrauisch und analytisch. Ich konnte die Atmosphäre in einem Raum erkennen, indem ich ihn betrat. Ich wurde übervorsichtig und ängstlich, und konnte niemanden vertrauen. Als immer noch junges Mädchen haben mir diese Mechanismen geholfen, zu überleben.

Foto links: Die schöne erweiterte Familie schliesst nun ahnungslose Ehepartner ein. Ich war damals 5.

Als ich 9 Jahre alt war, versuchte mich mein Vater mitten in der Nacht zu vergewaltigen. Ich bin immer noch erschüttert über die Tatsachen meiner Kindheit. Ich stand auf Kriegsfuss mit Inzest seit meinem 3. Lebensjahr, als ich noch gar nicht wusste, dass diese Tragödie einen Namen hatte. Aber ich wusste mit jedem Herzschlag, dass dies krank war! Ich sehe zurück und erinnere mich ganz klar; aber der Schmerz hat keine Macht mehr über mich. Ich denke nicht, dass ich überlebt hätte ohne meine mutige und liebende Mutter. Ich habe ihr erzählt, was Papa mit mir anstellte. Ich erinnere mich sehr genau daran, wie verzweifelt sie war. Sie suchte Hilfe für mich. Ärzte halfen nicht. Sie fand Freunde, die für mich beteten. Sie hat es auf jeden Fall versucht. Nicht jede Tochter in einer inzestuösen Familie kann das sagen.

Foto rechts: Als 10jährige (links) weinte ich, sobald jemand nett zu mir war. Achtet auf das Taschentuch!

Als ich zu meinem Onkel kam war, war das eine ganz andere Geschichte. Er war aalglatt und lebt in Verleugnung. Seine verwerflichen sexuellen Taten begannen, als ich ein kleines Mädchen war. Damals wurde ich als Baby bei meinen Grosseltern väterlicherseits gehütet. Er leugnete stets, mich als Baby vergewaltigt zu haben, obwohl meine Mutter Blut auf den Bettlaken in meinem Gitterbettchen fand. Ich erfuhr nur davon, weil ich einen sehr seltsamen und ständig wiederkehrenden Traum hatte und den Mut fand, meine Mutter zu fragen, ob das wahr sei. Sie wurde ganz weiss, hatte aber den Anstand, es zu bestätigen. Ich war so schockiert ob dieser Tatsache, dass ich schwieg und keine Fragen mehr stellte. Ich erspare dem Leser die hässlichen Details dieses Traums.

Als ich 14 war warnte mich meine Mutter davor, vorübergehend zu diesem Onkel und seiner Frau zu ziehen, bis mein Vater sich niedergelassen hatte. Wenn er betrunken war, prahlte er damit, mich zu kriegen. Zur damaligen Zeit sorgte meine Mutter für die kleinen Kinder dieses Onkels. Mutter war also auch dort und ich fühlte mich sicher. Ich wartete sorglos am Küchentisch auf sie und las. Mein Onkel kam lautlos von hinten, niemand war in der Nähe, packte meine Schultern und presste seinen Mund auf meinen und zwang seine schleimige Zunge in meinen Hals. Ich bin immer noch empört und schaudere vor der Erinnerung. Wut kroch in mir hoch, aber ich konnte nichts sagen. Ich führte ein Tagebuch und schrieb am Abend über dieses gruselige Ereignis. Am folgenden Tag erwischte mich mein Onkel allein im Korridor und flüsterte: «Ich habe dein Tagebuch gelesen. Du darfst meiner Frau, deiner Tante, nie etwas darüber sagen, es würde sie umbringen». Ich sagte nichts, aber dachte «Und was ist mit mir?» Ich packte meine kleine Tasche und verliess ihr Haus umgehend und kehrte niemals mehr zurück.

Die Schwester meines Onkels, meine Tante, hat ebenfalls unter sexuellem Missbrauch gelitten und zeigte gewissen Perversionen. Im selben Jahr, als mein Onkel mich begrabschte, als ich anscheinend sicher war in seinem Haus, setzte sie mir ebenfalls zu. Sie packte mich, wenn niemand da war, und gab mir Zungenküsse. Es war das gleiche Angriffsmuster. Drei Jahre später lieh sie mir ein Kleid aus für den Abschlussball und wollte es mir unbedingt anziehen. «Oh», rief sie, als sie meinen Körper sah, «dein Ehemann wird deine Brüste lieben!» Ich war gedemütigt vor Scham und errötete. Was war nur mit diesen Leuten los? Sie zerstörten Unschuld. Was war mit ihnen? Sie versuchte mich zu manipulieren, indem sie mich ignorierte und dann plötzlich wieder über mich herfiel. Ich wusste nie woran ich war. Sie war wahnsinnig eifersüchtig auf ihre ältere Schwester, und erzählte mir, einem Schulmädchen, von ihren ausserehelichen Affären. Ich sagte nichts, aber vergass nie. Es war eine Art psychischer Missbrauch.

Foto links: Ich bin erst 14 Jahre alt, aber innerlich alt.

Die Jahre der Heuchelei brachten eine gewisse innere Verzweiflung und sogar Hilflosigkeit mit sich. Während meiner Jahre zu Hause war ich «ausgeschaltet». Es war unmöglich, eine Freundin nach Hause zu bringen. Ich schämte mich für Vaters Alkoholkonsum. Bei jeder seiner Umarmungen musste ich meine Brüste schützen. Ich war mir sehr wohl bewusst, dass mein Vater meine Mutter betrog und es schmerzte mich sehr. Wir als seine Familie hatten das Gefühl, ihn zu stören. Wir verstanden, dass wir ihm nichts bedeuteten. Ich hielt mich diskret zurück und fühlte mich nicht dazugehörend. Ich suchte einen Sinn im Leben. Ich verstand die Unruhe und Sehnsucht meines Herzens nicht. Ich weinte viel und betete täglich, ein lebenswertes Leben zu leben. Ich wusste, wir waren gefangen. Unsere religiösen Verwandten schauten mit selbstgefälligem Mitleid auf uns herab. Das machte mich nur umso entschlossener, dieses kranke System zu verlassen. Bitterkeit versteckte sich tief in mir, Teile von mir fühlten sich eingefroren an.

Die Auseinandersetzung mit dieser Krankheit war der grösste, andauernde innere Kampf in meinem Leben. Sie deckte meine Persönlichkeit zu, und wer ich dachte, zu sein. Die Verwirrung und das Gefühl von Zerstückelung war lähmend. Das brachte mich dazu, alles in Frage zu stellen und aus der Box heraus zu denken. Ich musste mich ganz bewusst für das Leben entscheiden und niemals müde werden, dem Bösen zu widerstehen, wo immer ich ihm begegnete. Da ich während Jahrzehnten zum Schweigen gebracht wurde, hatte ich keine Stimme. Ich habe gelernt, etwas bestimmt abzulehnen, zu widerstehen, aufzustehen und auf Distanz zu gehen. Es brauchte Jahrzehnte, bis ich das Schweigen brechen konnte.

Ich dachte nie daran, meinen Grossvater, Vater oder Onkel für ihre schrecklichen Taten anzuzeigen. Meine Priorität mit 17 Jahren war, so weit wie möglich von meiner Familie weg zu gehen und etwas Nützliches in meinem Leben zu tun. Ihr verkrampftes Denken erstickte mich und begrenzte meine Welt. Die vorsätzliche Blindheit, Vertuschungen und das Schweigen lähmten. Nach Abschluss des Gymnasiums zog ich aus. Mein Wissensdurst und mein Hunger nach Leben waren wunderbare Gaben, die mich ins Leben führten. Aufgrund der damaligen wirtschaftlichen Umstände hatte ich keine Möglichkeit für eine berufliche Karriere und ich legte meine Hoffnung zur Seite, eine Modedesignerin zu werden. Die nächsten drei Jahre lebte ich in der sicheren und disziplinierten Umgebung einer kanadischen Krankenschwesterschule. In dieser Umgebung konnte ich aufblühen. Ich sah ein breites Spektrum von Lebensmöglichkeiten. In diesem Prozess musste ich zum Glück erwachsen werden und meine Persönlichkeit entwickeln. Ich lernte, andere in ihrer Unterschiedlichkeit und Einmaligkeit zu schätzen. Ich erhielt eine berufliche Plattform, von der aus ich anderen helfen konnte.

Nach meinem Abschluss als Krankenschwester bot ich meiner Mutter und meinen Schwestern an, zu mir zu ziehen, in eine entfernte Stadt, und für sie zu sorgen. Aber es sollte nicht sein. Ich bemühte mich sehr, aber musste erneut weglaufen. Ich konnte sie nicht retten. Noch heute empfinde ich Bedauern und Traurigkeit darüber. Ich bot ihnen einen Fluchtweg, aber meine Mutter wollte ihren Ehemann und ihr Daheim nicht verlassen. Das brachte dann auch mit sich, dass die anderen Töchter geopfert wurden. Das Gute daran war, dass ich frei war, mein eigenes Leben zu leben, was ich auch tat. Aber ich hatte nach wie vor mehr Fragen als Antworten. Leider fand ich niemanden, mit dem ich darüber hätte sprechen können, und das schmerzte zusätzlich.

Foto links: Ich schloss die Krankenschwesterschule mit einer Auszeichnung aus, und war die Abschlussrednerin meiner Klasse vom Royal Alexandra Spital, Edmonton, Alberta, Kanada.

Der kanadische Universitätsdienst in Übersee ermögliche mir die einmalige Gelegenheit, als Krankenschwester nach Indien zu reisen, um einheimische Stämme zu pflegen. Diese Erfahrung war lebensverändernd. Danach verbrachte ich ein zweites Jahr mit CUSO, wo wir tibetische Flüchtlinge und Waisen pflegten, zusammen mit Mutter Teresas Schwestern der Nächstenliebe. Es war faszinierend. Mit meinen beschränkten Sprachkenntnissen lernte ich in Asien etwas über echte Kommunikation. Menschen können miteinander kommunizieren, von Angesicht zu Angesicht, auch ohne Worte. Weisheit war, was ich suchte. Diese Arbeit bereicherte mich und lehrte mich, andere und mich immer ein bisschen mehr zu lieben. Nur so konnte ich eine Ehe in Betracht ziehen. Ich erlebe weiterhin die Schönheit von Ähnlichkeiten in Leben, die sich erheblich von meinem unterscheiden. Ich wuchs in der Überzeugung, dass Geheimhaltung stumm macht, angepasst, nett, lenkbar, farblos und meistens ineffizient.

Foto: Meine jüngeren Schwestern und ich

Meine Grossmutter väterlicherseits ermöglichte Grossvaters krankhaftes Benehmen. Ich bin sicher sie wusste, dass er jede Enkelin in der Privatsphäre ihres Zuhauses entjungferte, gewöhnlich während sie ihren Nachmittagsschlaf hielt. In meinem Zuhause ermöglichte es meine Mutter meinem Vater. Ja, sie suchte zwar Hilfe für mich, aber als es dann um die nächsten Töchter ging, war sie einfach nur müde und unterlag der ganzen Brutalität.

Der Missbrauch wuchs über die Jahre… es ist eine Seuche, und wenn sie nicht bemerkt wird, wuchert sie einfach weiter! Leise ging das weiter in verschiedenen Szenarien in den fünf Familien meines Vaters und seiner Geschwister. Wo wird es wohl enden? Die Wahrheit ist, es wird nie enden, wenn der Schaden einmal angerichtet ist. Ja, man kann das Leben wählen und weitergehen, aber das machen nicht alle Betroffenen. Vergebung bringt Frieden und Distanz, aber was getan wurde, klebt wie ein unlöslicher Fleck an uns. Mein Bruder (einer ist verstorben), meine Schwestern und ich können einiges untereinander besprechen. Wir entschieden uns zu gehen, um die Welt ein bisschen besser zu machen, während wir für unsere eigenen Familien kämpfen und unsere Ehen; aber die Narben bleiben, zusammen mit lebhaften Erinnerungen.

Jahrzehnte danach war ich endlich in der Lage, meinen Vater damit zu konfrontieren, was er uns angetan hatte. Damals bat er sofort um Vergebung. Sein demütig geflüstertes Geständnis, mit gebeugten Kopf, hatte einen tiefen Einfluss auf mich. Als er seine schlimmen Vergehen gestand, wurde ich ruhiger. Eine Türe öffnete sich in meinem Herzen. Das erste Mal, seit ich ein kleines Kind war, spürte ich Erleichterung für mich und Mitleid mit ihm. Er konnte das erste Mal offen über seine eigene, schlimme Kindheit zu sprechen. Ja, ich stimme überein, es gibt keine Entschuldigung für sein eigenes, verwerfliches Tun. Keine Entschuldigung überhaupt. Aber er nutze es nicht als Entschuldigung! Ich traf eine Entscheidung und vergab meinem erbärmlichen Vater. Es tat ihm leid und er zeigte Reue. Etwas veränderte sich in uns beiden. Damals war ich bald vierzig, und ich konnte es endlich loslassen und weggehen. Mein Herz schmerzte immer noch für meine Schwestern und meine Mutter, welche mit ihm im Haus wohnten.

Mein Grossvater väterlicherseits starb an Prostatakrebs. Er lag lange Jahre auf dem Krankenbett. Meine perverse Tante wurde immer hasserfüllter, und ich ertrug ihre Nähe nicht, weil sie es liebte, mich zu attackieren und anzuklagen. Ich behielt Distanz, bis ich zu ihrem Sterbebett gerufen wurde, um für sie zu beten, was ich mit einem friedenerfüllten Herz auch tat. Jahre später, als eine erfahrene und reife Frau, nahm ich endlich allen Mut zusammen und konfrontiert meinen Onkel mit seinen schändlichen Taten. Zuerst schrieb ich ihm einen Brief, ein offizielles Dokument, und listete alle Vorfälle auf wie bei einer Anklage. Ich schickte den Brief eingeschrieben, an seine Tochter, um seine Ehefrau zu schonen. Dann organisierte ich ein Treffen mit ihm in seinem Büro. Er bewegte sich nervös hinter seinem Pult und benahm sich sehr überheblich, ganz seine Art. Er starrte mich drohend an, als wollte er mich einschüchtern. Ich eröffnete ihm seine Vergehen klar und deutlich. Er leugnete schnell, dass er mich als Baby vergewaltigt hatte. Das Heute war sein Feind. Ich wich nicht zurück und er warf seinen Kopf nach hinten mit einem trockenen, seltsam verkrampften Lachen und rief: «Ich habe genug Testosteron für drei Männer». Ich ignorierte sein Versuch, mich einzuschüchtern und zu beschämen, und fragte: «Wagst du es, meine Mutter eine Lügnerin zu nennen?» Er blickte versteinert und wich meinem Blick aus. Ich verliess sein Büro und sah ihn nie mehr seitdem.

Einige Jahre später erhielt er die Diagnose «psychopathische Paranoia» mit Demenz. Seine Frau und ich blieben 62 Jahre lang Freundinnen. Nie sprachen wir über seine Vergehen. Sie schlug vor, dass ich nicht zur Beerdigung fahren sollte. Ich denke es war ihr Weg mir zu sagen, dass sie es «wusste».

Die Generation meines Vaters ist nicht mehr. Was ist mit dem offensichtlichen Gefühl einer ausstehenden Entschuldigung? Tut es uns nicht allen leid?? Was ist mit meinem Grossvater und meinem Onkel, die sich hinter einer religiösen Fassade und dem Respekt eines öffentlichen Amts versteckten? Diese Männer haben ihre mörderischen Taten nie zugegeben. Und Grossmutter? Wo ist ihre Entschuldigung? Gab es irgendeinen Grad von Reue? Ja, ich glaube, dass da etwas war, aber nur zwischen Gott und ihr. Sie fastete und weinte jeden Montag ihres Lebens, so lange ich sie kannte. Grossvater und Grossmutter sandten mich zu einem teuren christlichen College für mein 10. Schuljahr und meine Schwestern und Cousinen zu christlichen Sommercamps. War es, um sich ihr Gewissen uns gegenüber zu erleichtern? Wollte er damit sagen: «Gute Mädchen, ihr hat nichts erzählt!» Wie viele Pädophile nehmen ihre Verbrechen mit ins Grab, ohne jemals ihre Sünden eingestanden und um Vergebung gebeten zu haben und somit ihren Opfern ein Abschliessen verunmöglichen?

Ich verfolgte meine Ausbildung, weil ich auf jede erdenkliche Weise bereit sein wollte, denjenigen zu helfen, die gleiches erlebt haben wie ich in meiner eigenen Kindheit. Sexueller Missbrauch ist in meinen Augen die grösste Demütigung, die ein Kind erleben kann. «Unlöslicher Fleck» ist der Name meines jüngsten Buches zu diesem Thema. Darin beschreibe ich Auszüge aus den Leben von vielen Patienten weltweit. Gemeinsam haben wir daran gearbeitet, dass sie einen Weg aus den Tiefen des Kindsmissbrauchs finden konnten. Dieses Buch sehe ich als ganz wichtigen Bestandteil dieses begonnenen Werkes, in welchem ich auch die «Schlüssel zum Leben und Tod» erkläre. Matth.16.16-19. Das waren tatsächlich die Schlüssel, die mir halfen bei meiner Heilung, und ich brauche diese Grundlagen auch heute noch. Sie helfen mir, Gesundheit zu erlangen und meinen Geist in Frieden zu erhalten. Die Echos, Schatten und Erinnerungen an die Vergangenheit verfolgen mich nicht mehr. Dafür bin ich ewig dankbar.

Offen über Kindesmissbrauch zu sprechen war damals nicht üblich, weder in der Zeit von 1920 -1930, während meines Vaters Kindheit, noch 1940-1950 während meiner Kindheit, und auch nicht um 1960, als es meine Geschwister betraf. Zu jenen Zeiten wurde nicht darüber gelehrt. Diese giftige Seuche des Missbrauchs verbreitete sich weiter ungehindert in unserer Familie in jenen Jahren. Dank gottesfürchtigen Lehrern und gläubigen Freunden konnte ich diesen teuflischen Kreislauf durchbrechen. Zudem schenkte mir der Herr eine gute Gesundheit, so dass ich die Ausbildung zur Psychologin abschliessen konnte. Dadurch öffneten sich für mich Türen, um das Schweigen zu brechen, zu lehren und Betroffene zu beraten. Erstaunlicherweise startete ich meine Arbeit in Deutschland und der Schweiz. Seitdem reiste ich um die Welt, um vielen Menschen mit Gottes Hilfe Heilung und Befreiung zu bringen.

In der erweiterten Familie meines Vaters greifen die Intrigen und Unwahrheiten bis tief in unsere Fundamente. Meine Geschwister und ich setzen uns immer noch mit dem auseinander, was wir verlassen haben. Teile von uns sind zersplittert. Unter uns herrscht nur ganz wenig Offenheit. Aber sie wächst. Einige entfernte Verwandte distanzieren sich von mir; sie fühlen sich immer noch unwohl gegenüber der unangenehmen Realität. Es ist einfacher, abzulehnen und zu ignorieren als diejenigen zu umarmen, die uns an die eigenen Verletzungen erinnern könnten. Für viele meiner direkten Cousins und Cousinen bleibe ich eine Persona non grata. Freundlichkeit ist ein wertvolles Gut. Einige von uns haben den Glauben unserer Väter angenommen. Wir sind jenen Familienmitgliedern aus der Familie meiner Mutter ewig dankbar, die so manche Lücke mit ihrer Liebenswürdigkeit und Güte gefüllt haben. Immer wieder schützten sie uns vor verschiedenen Stürmen.

Mein Ehemann, mit welchem ich nun seit 50 Jahren verheiratet bin, ein Dokumentarfilmer, steht mir bei. Unsere 4 Söhne sind 4 Generationen weiter als meines Vaters Vater, welcher 1885 zur Welt kam. Ich habe sie offen informiert über die Abgründe des sexuellen Missbrauchs, welcher meine Geschwister und ich erlebten. Unser ältester Sohn führte seine Brüder an mit dem Versprechen: «Die Seuche des Inzests wird nie mehr unter uns genannt werden! Nicht solange wir leben!» In meinen Seminaren habe ich zu vielen Eltern gesprochen, die ihren Kindern nie erzählt haben, was sie selbst als Kinder erdulden mussten. «Wie sollen unsere Kinder lernen, wenn wir sie nicht vorbereiten fürs Leben?» Meine Söhne sind aktiv, um ihre eigenen Kinder zu schützen, unsere Grosskinder. Sie alle arbeiten für Medien, und wir haben ihnen die Möglichkeiten gegeben, meine Arbeit über Missbrauch zu dokumentieren. Sie helfen mir, weltweit Betroffene zu ermutigen, zu entwischen, aufzustehen, befreit zu werden und frei zu werden, was ein lebenslanger Prozess ist. Wir haben über lange Jahre zusammengearbeitet, zu verschiedenen Zeiten, in verschiedenen Nationen, um Filme, CDs, Websites oder TV Sendungen zu produzieren, welche die Plage des Inzests einem weltweiten Publikum bekannt machen. Die letzten 4 Jahre arbeiteten wir für die Sexsklaven in Nepal. Unser TV Dokumentarfilm zu diesem Thema heisst «CAN Change Action Nepal» – Du kannst den Unterschied machen!

Gott sei Dank hat die jüngere Generation andere Möglichkeiten. Indem wir meine Erfahrung mit ihren technischen Kenntnissen kombinieren, können wir verfolgten und gejagten Opfern helfen. Wir arbeiten daran, die neue Generation zu stärken mit Wahrheit, Wissen und dem Mut, es möglich zu machen. Sie können mein Werk nehmen und breitere Strassen bauen, um dieser weltweite Plage realistisch zu begegnen. Gemeinsam können wir etwas bewirken. Sie besitzen die Fähigkeiten und die moderne Technik, welche es ermöglichen, die Welt zu verändern. Über die Hälfte der Jugend lebt zurzeit in Konfliktgebieten mit Kriegen, Terrorismus und sexuellem Missbrauch. Zusammen können wir etwas bewirken, um eine Welt voller Mitgefühl zu schaffen, indem wir zusammen dienen.


Wenn sexueller Missbrauch Teil deiner Lebenserfahrung ist und du bis jetzt nichts dagegen unternommen hast, suche eine vertrauenswürdige Person und erzähle ihr davon. Bleibe nicht einfach dort, wo du bist. In privaten Gesprächen sehe ich zerrüttete Leben erneuert. Einen sicheren Ort zu schaffen ist eine Kunst. Helfen Sie mir, solche Orte zu schaffen, Zeit, und ein offenes Herz für die Leidenden. Was geschieht mit den Tätern, die nicht wiederstehen können, den schwächsten Gliedern unserer Gesellschaft an Geist, Seele und Körpern solchen Schaden zuzufügen? Sie gehören zu den gefährlichsten Menschen auf dieser Welt. Ihr Tatort ist mitten im geschützten Raum der Familien. Was werden wir dagegen tun?

Zum Schluss stellt euch die Frage: «Was passierte mit Herrn Harvey Weinstein, diesem Hollywood Mogul, dass er zu einem solchen Monster wurde?» Ganz sicher wurde die Saat dieses krankhaften Benehmens tief in den privaten Bereichen seiner eigenen Kindheit gesät. Und mein Grossvater… wer zerstörte seine Kindheit?

«Du hast meine Seele vom Tod gerettet, ja, meine Füsse vom Sturz, dass ich wandle vor dem Angesicht Gottes im Licht der Lebendigen.» Psalm 56.13

«Man wird dich nicht mehr «Verlassene» nennen. Sondern Gottes Liebling nennt man dich. Fürchte dich nicht, ich habe dich erlöst. Ich habe dich bei deinem Namen gerufen. Du bist mein!» Jesaja 62.4a.c, Jesaja 43.1a, Jesaja 49.16a


Suoraan sanoen

Lapsuudessa minut hiljensivät kontrolli, pelko, häpeä ja ristiriidat. Kesti vuosikymmeniä saada oma ääneni kuuluville. Meridel Rawlings 

Elämä alkaa perheestä. Tosin minun perheessäni oli taudin saaneita yksilöitä, jotka ryöstivät lapsuuteni. Nykyään heillä ei enää onneksi kaikeksi ole valtaa määritellä minuuttani. Olin pieni lapsi, joka säpsähti sisäisesti heidän läsnäollessaan. Hiljaisen päättäväisesti opin kieltäytymään heidän ajatusmallistaan. Selviydyin olemalla jatkuvasti valppaana ja pakenemalla tarpeen tullen; surullista kyllä, en siinä aina onnistunut. Kesti lähes neljä vuosikymmentä ennen kuin aloin kokea eheyttä. Elämäni, jonka sukupolvien seksuaalinen hyväksikäyttö oli rikkonut, on nykyään todiste siitä, että oikealla tavalla istutettu ja vaalittu siemen voi kasvaa ja kantaa ajan myötä paljon hedelmää. Sama asia, mikä olisi saattanut tappaa minut, juuri siitä tuli ponnahduslauta elämäntyölleni.

Valokuva vasemmalla: Meridel 5-vuotiaana yhdessä luotettavien ihmisten kanssa: eno Donnie 6 ja eno Jamie 9 sekä bambi, joka oli perheen lemmikki yhden enoni maatilalla.

Onko sinun tarpeen nousta ja karistaa pölyt jaloista? Minä tein niin! Ihminen saattaa joutua kestämään vakavan sairaita tilanteita omien syntymäolosuhteittensa vuoksi, mutta tilanteen ei ole pakko jatkua ikuisesti. Kun aika ja olosuhteet luovat tieväylän muutokseen, tartu siihen! Älä milloinkaan lakkaa kulkemasta oman vapautesi ja elämäsi suuntaan.

Aloitetaan isäni syntymästä. Hän tuli maailmaan paahtavan kuumana iltapäivänä vuoden 1916 elokuussa, siis 101 vuotta sitten Villin Lännen rajamailla, kaupungissa nimeltä Calgary Kanadan Albertassa. Muutamat hänen skottilaisista, iberialais-juutalaistaustaisista irlantilaisista, englantilaisista ja sveitsiläisistä esi-isistään saapuivat Pohjois-Amerikkaan purjelaivoilla 1700- luvun aikana, ennen kuin Kanada ja USA olivat kansakuntia.

Isän isovanhemmat olivat hyvässä asemassa oleva englantilainen perhe. He myivät menestyneen sekatavarakauppansa Itä-Kanadassa 1800-luvun lopulla. He olivat turvatussa asemassa olevia ja menestyneitä keski-ikäisiä, jotka halusivat ‘jotain enemmän’, joten he suuntasivat kohti Länttä. Kontrasti heidän ja uusien, vailla kansalaisoikeuksia olevien Yhdistyneestä kuningaskunnasta, Euroopasta, Venäjältä ja muualta maailmasta tulleiden maahanmuuttajien välillä oli todella tuntuva. Heitä yhdisti halu saada maata, hehtaareittain maata. Perhe otti mukaansa hienoimmat kalusteet ja tarvekalut matkalle kohti länttä Canadian Pacific Railroad -yhtiön, Kanadan rautateiden kuljettamina. Isän isoisä maksoi 66 000 dollaria 10 eekkeristä (4,04 hehtaarista) mustan hiesun aluetta, josta Alberta, yksi maailman vilja-aitoista, tuli kuuluisaksi. Ainut ongelma oli, että isoisä oli liikemies eikä maanviljelijä. Hänen maa-alansa sijaitsi etelään Calgarysta pehmeästi aaltoilevilla ja ruohon peittämillä kukkuloilla, joita kutsuttiin sileäksi preeriaksi. Hän rakensi hienon kodin, muttei osannut työstää maata maanviljelijän tavoin. Perheensä toimeentuloa leventääkseen hän perusti yhdessä perheensä kanssa vihanneskaupan Calgaryyn.

Isäni isoäiti oli liikenainen. Calgaryyn saavuttuaan he ostivat sopivan rakennuksen ja perustivat menestyvän täysihoitolan. Isoäidin tähtäimenä oli huokutella asiakaskuntaa, joka arvostaisi mukavuuksia ja palvelua. Hän piti tiukasti kiinni elämän hienostuneista puolista, joten hän kannusti tyttäriään opiskelemaan. Hän ylläpiti uskonnollisia perinteitä, käytösetikettiä ja kulttuuria tuossa karkeassa ja syrjäisessä maailmankolkassa. Ylellisyys oli hänen erikoisalaansa. Se oli myös harvinaisuus laittomassa Lännessä. Isoäiti huolehti erityisvieraista. Noilla pölyisillä matkataipaleilla ja uudisasutuksen teillä kyseinen miellyttävä ja tyylikäs yritys veti puoleensa monia. Niinpä hienostuneesti sisustetut huoneet, rauhallinen ilmapiiri, eurooppalainen keittotaito ja valkoiset pöytäliinat tekivät siitä menestyvän yrityksen. Omistajatar, isoisoäitini ei milloinkaan kohdannut muukalaisia. Koska hän oli pienintä piirtoa myöden lady, hän käytti korsettia ja lähes maata viistäviä pukuja. Lähtiessään kotoa asioille hänen asuaan somisti suuri tyylikäs strutsinsulin tai kukin koristeltu hattu.

Valokuva vasemmalla: isän isoäiti täysihoitolansa verannalla.

Heidän kolmas tyttärensä, isäni äiti ja minun isoäitini, oli varttunut isänsä suojelemana kullannuppuna. Tämä ujo mutta lahjakas, hyvin kasvatettu nuori nainen oli luonteeltaan lempeä. Koska hän oli taiteellinen ja musikaalinen, hän opetti koulussa ja antoi yksityisiä soittotunteja. Pitämässään täysihoitolassa tytön äiti esitteli hänet eräälle asiakkaalle. Tuo pitkä jenkki pukeutui moitteetonta makua osoittaen ja käyttäytyi herrasmiesmäisesti, mikä taas viittasi hyvään kasvatukseen. Äitinsä kannustamana tytär aloitti mutkattoman ystävyyssuhteen tuon miellyttävän nuoren miehen kanssa, joka usein majoittui heillä ollessaan liikematkalla tuossa kaupungissa. Miehen rytmikäs puheääni oli äidin ja tyttären mielestä vastustamaton, etenkin hänen lausuessaan runoja. Mies osasi kertoa tarinoita ja jutella mutkattomasti vieraiden kanssa. Hän oli 11 vuotta tytärtä vanhempi ja vaikutti varsin itsevarmalta. Hän oli tyttären unelmien kohde. Heidän vaatimaton hääseremoniansa pidettiin täysihoitolan salissa. Kaikki talon vieraat oli kutsuttu mukaan. Yhdeksän kuukautta myöhemmin isäni itku rikkoi hiljaisuuden ja ilmoitti uuden sukupolven saapuneen tähän juutalaiseen kauppiasperheeseen.

Valokuva oikealla: isäni vanhempien häät.

Isänisästä, tästä sulavakäytöksisestä amerikkalaisesta tuli perheen kummastukseksi pastori J.D. Perinteen rikkominen aiheutti isoäitini joutumisen perinnöttömäksi. Hänen miehensä opiskeli ahkerasti päätyäkseen kristillisen yhteisön luotetuksi johtajaksi. Isoäitini opetti koulussa ja antoi soittotunteja ansaitakseen elantoa kasvavalle perheelle, jossa oli kaksi tytärtä ja kolme poikaa. Suljettujen ovien takana vakuuttava ja kaunopuheinen pastori muuttui käärmeeksi. Hän vaani tilaisuuksia olla yksin tyttäriensä kanssa ja hyödynsi jokaisen hetken totuttaaksen heidät omiin kosketuksiinsa. Kaikki alkoi lempeästi, jopa suloisesti. Isä piti toisia tyttäriä erityissuosikkeinaan ja sai sillä tavalla tyttäret riitautumaan keskenään. Pojat näkivät kaiken tuon. Niin myös isäni äiti, ja lopputuloksena hän kärsi useita hermoromahduksia noina varhaisina vuosina.

Hyppäämme 12 vuotta eteenpäin. Kontrolli, salailu, pelko, uskonnollinen teeskentely, valheet ja hyväksikäyttö väänsivät perhedynamiikan pikkuhiljaa kieroon. Jokainen nuorukaisista imi itseensä jotain tuosta oudosta mielettömyydestä aamupuurojen myötä. Tiukka kuri ja siihen liittyvät tottelemattomuutta seuraavat poikien pieksemiset kulkivat käsi kädessä. Illalla heidät sitten laitettiin nukkumaan Jumalan rakkaudesta kertovien tarinoiden myötä. Vallalla oli sekaannus ja hämmennys.

Isäni, joka oli vanhin lapsista, oli äitinsä vastuuntuntoinen apulainen. Hänestä tuli talon johtaja isän ollessa muualla suorittamassa kirkollisia toimituksia eri seurakunnissa maaseudulla. Isäni oli vastuussa eri askareista: hän auttoi ruoanlaitossa ja soitti piano paikallisseurakunnan tilaisuuksissa.

Mutta kun ‘pastori’ oli talossa, hänen kontrolloivat väärinkäytöksensä aiheuttivat pahoinpitelyjä. Kun vaimo oli toipumassa heidän neljännen lapsensa synnytyksestä taloon tuli nuori sisäkkötyttö auttamaan päivittäisissä askareissa. Eräänä iltapäivänä isäni meni hakemaan voita kylmäkomeron kirnusta. Hämärässä hän kompastui isänsä ja teini-ikäisen palvelustytön toisiinsa kietoutuneisiin kehoihin. Isäni järkyttyi perin juurin. Kyynelten sokaisemana hän juoksi talliin ja piiloutui perheen uskollisen tamman taakse. Piilossa ja säyseään elikkoon nojaten hän itki kunnes ei enää pystynyt itkemään. Lopulta hän pyyhki pois kyyneleet kädellään ja niisti nenän hihaansa. Myöhemmin samana päivänä viedessään teetarjotinta sairaalle äidilleen kieroutuneet kuvat yhteenkietoutuneista kehoista tunkeutuivat uudelleen hänen tajuntaansa. Mielenmyllerrys pakotti hänet nieleksimään päästäkseen eroon kuivan suun kitkerästä mausta. Hikikarpalot juoksivat pitkin hänen selkäpiitään ja saivat kädet jääkylmiksi. Hän laittoi tarjottimen nopeasti äidin vuoteelle ja poistui huoneesta uskaltamatta kohdata äidin katsetta. Muistellessaan tuota tapahtumaa 60 vuotta myöhemmin isäni totesi: “Jotain minussa kuoli sinä päivänä ollessani 12- vuotias.”

Valokuva oikealla: isäni on kolmas oikealta tässä perhekuvassa.

Isän, uskonnollisen seksipedon, alaisuudessa perhe eli kuin sotatantereella. Lapset eivät koskaan tienneet milloinka seuraava välikohtaus tapahtuisi. Ilmapiirin jännittyneisyys ja stressi vaativat veronsa. Vuorossa saattoi olla poikien piekseminen tai seksileikit tyttöjen kanssa. Jokainen tiesi milloin jotakuta toista oli hyväksikäytetty. Hermot karaistuivat ja herkkyys muuttui raakuudeksi. Kukin hautasi perheen salaisuudet omaan sydämeensä, ja ne alkoivat märkiä. Keskenään he eivät milloinkaan puhuneet asioista, eivät koskaan!

Jokainen heistä esitti, näytteli omaa osaansa. Perhe oppi peittelyn, salailun taidon ovelalta ja pirulliselta isältään. Isoäitini alistui isoisän aviolliseen uskottomuuteen ja insestiin. Niistä ajoista, kaukaa menneisyydestä alkoi minun elämäni hyväksikäyttö ja kovin monen muunkin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin tämä sairas käyttäytyminen suuntautui minun sukupolveni tyttöihin, lapsenlapsiin.

Isoäidistä tuli vuosi vuodelta yhä sopeutuvaisempi ja hiljaisempi. Hänen kaikki voimansa kuluivat pitäytymiseen velvollisuudentuntoisen pastorin vaimon roolissa. Isoäiti taipui miehensä mielen oikkuihin, mitkä mielestäni johtivat epäilemättä jonkinasteiseen mielisairauteen. Jos jotain olen oppinut, niin tämän: “Seksuaalinen väkivalta rikkoo mielen!” Koska isoäiti ei pystynyt selviytymään realiteeteista, hänestä tuli heikko. Hänen lempeä, taiteellinen ja herkkä persoonallisuutensa poljettiin unohduksiin. Hän ei pystynyt laittamaan vastusta miehensä tekosille. Hänen hyvinpukeutuva miehensä oli itse asiassa susi lammasten vaatteissa. Niinpä isäni sekä hänen veljensä ja sisarensa ovat kaikki vahingoittuneita, toiset enemmän, toiset vähemmän. He esittivät roolia, teeskentelivät. Äitinsä opetuksen myötä isästäni kasvoi nuorena lupaava pianisti. Hän opiskeli klassista musiikkia ja kirkkomusiikkia. Hänestä koulittiin pianistia seurakuntaan, mutta iän kertyessä blues, jazz, boogie-woogie ja soul-musiikki tekivät hänestä suositun toveripiirissä. Musiikki oli tervetullutta vaihtelua loputtomalle saastalle, loukkauksille ja ulkokultaiselle teeskentelylle.

Lapset varttuivat ja pian he oppivat olemaan näyttämättä tunteita niin julkisuudessa kuin sen ulkopuolellakin. Seksuaalinen ehdollistaminen leimasi heitä kaikkia. Uskonnosta tuli peli, jotain sellaista, joka vain piti sietää. Perhe naamioitui malliperheen kuosiin. Ulkopuolelta katsoen näytti siltä, että kunnioitus ja uskollisuus kuuluivat päiväjärjestykseen. Kokonaiset yhteisöt katsoivat heihin kunnioittaen. Vielä nykyäänkin saattaa löytyä niitä, jotka yhä ylistävät tuon ulkokultaisen perheen hyveitä. Vasta aika voi kertoa, miten sairas käytös vaikutti heidän avioliittoihinsa ja perheisiinsä. Häpeän ja pettymyksen vuodet muodostivat hitaasti mutta varmasti paksun paatuneisuuden kuoren mieliin ja sydämiin, jotka kerran olivat olleet herkkiä.

Vastoin yleistä olettamusta isoisä oli pedofiili, joka pystyi kontrolloimaan seksuaaliviettiään. Hän oli kissan kaltainen saalistaja, joka odotti milloin iskeä kyntensä hiireen. Hän oli mestari oikean hetken odottamisessa. Hän otti riskejä. Jäikö hän koskaan kiinni? En usko, sillä salailu kuului pelin henkeen. Hän oli myös ovela ja valikoiva; pikkutytöt olivat ensisijaisia kohteita. Insesti on sukupolvien uurtamaan väylään juurtunut pysyvä tauti, mikäli sitä ei revitä juurineen pois ja tuhota. Surullista kyllä, tämä kirous iti isäni sukupolveen asti. Surullista kyllä, isoisän lasten kasvettua heistä tuli seuraava saalistajien sukupolvi. Vanhimpana lastenlapsena minä olin ensisijainen kohde syntymästäni lähtien. Isäni, yksi sedistäni ja yksi tädeistäni olivat pahantekijöitä. Heidän hienovaraiset hyökkäyksensä jatkuivat esteettä aivan heidän puolisoidensa nenän alla. Näillä puolisoilla ei ollut kokemusta tästä taudista. Tämä mielettömyys täytyy itse kokea voidakseen edes uskoa sen olevan totta. Hiljaisuus, vaikeneminen oli yhä vallalla.

Valokuva oikealla: 4-vuotias veljeni Donnie ja minä 3-vuotiaana.

Yhden ainoan kohtaamisen jälkeen tiesin 3-vuotiaana vaistomaisesti, ettei milloinkaan tule olla kahden kesken isoisäni kanssa uudelleen. Tiesin, etten olisi turvassa heidän kodissaan, mutta en kertonut kenellekään. Merkityksetön pikkutytön protestini oli pitää vahtia ja paeta. Ajan myötä myös isäni alkoi ‘hoivailla’ minua. Hänen kärsimänsä hyväksikäyttö teki hänestä itsekkään, brutaalin ja raa’an miehen. Opin pitämään etäisyyttä.

Valokuva vasemmalla: isäni isovanhemmat, joiden koti oli ansa pikkutytöille. Veljeni Donnie 5 ja minä 4.

Melkoisen likaista peliä! Ajan myötä isäni kehitteli tapoja ‘hoivailla’ minua, mutta vastustelin. Hän huijasi minua ollessamme kahdestaan autossa autiolla pikkutiellä. Hän rohkaisi minua kokeilemaan uuden Oldsmobilinsa ajamista. “Tule istumaan jalkojeni väliin.” hän käski. Olin kiikissä, ja hänen sormensa tekivät saastaisen työn. Sen jälkeen jokainen luottamuksen hiven, joka minulla oli häntä kohtaan ollut, oli kadonnut. Kun minut oli kerran saatu kiikkiin, pyrin katselemaan ja kuuntelemaan tarkoin ympäristöäni. Vaisto kertoi minulle kehen saatoin luottaa, kehen en. Iän myötä opin kuuntelemaan vaistojani. Jokainen selviytyjä tuntee eristyneen todellisuuden. Mieleni keskittyi itseni varjelemiseen. Tunsin aina olevani ulkopuolella ja katselevani sisälle. Minusta tuli kasvaessani skeptinen ja erittäin analyyttinen. Pystyin aistimaan huoneen ilmapiirin jo astuessani sisään. Minusta tuli erittäin varuillaan oleva ja pelokas ihminen, jonka turvallisuudentunne oli pahoin vaurioitunut. Varhaisina vuosina ollessani vasta nuori ja haavoittuvainen tyttö nuo mekanismit auttoivat minua selviytymään.

Valokuva vasemmalla: kauniiseen perhekuntaan kuuluivat tässä vaiheessa pahaa aavistamattomat puolisot. Olin 5- vuotias, kun tämän valokuva otettiin..

Ollessani 9-vuotias isäni yritti raiskata minut keskellä synkkää yötä ollessani vuoteessa. Totuus lapsuudestani järkyttää minua yhä. Olen sotinut insestiä vastaan 3-vuotiaasta lähtien, jolloin en vielä edes tiennyt miksi sitä nimitetään. Mutta tiesin jokaisella sydämenlyönnillä sen olevan sairasta! Katsellessani taaksepäin muistan asiat selkeästi, mutta tuskalla ei enää ole otetta minuun. En usko, että olisin voinut selviytyä ilman äitini rohkeaa ja rakastavaa huolenpitoa. Kerroin hänelle mitä isä minulle teki. Muistan selvästi miten poissa tolaltaan äiti oli. Hän hankki minulle apua. Lääkärit eivät tehneet mitään. Äitini löysi ihmisiä, jotka rukoilivat lempeän rakastavasti puolestani. Ainakin äitini yritti! Monikaan insestiperheiden tyttäristä ei voi sanoa samaa.

Valokuva oikealla: 10-vuotiaana itkin aina, jos joku oli minulle ystävällinen. Huomaa nenäliina!

Mitä tulee setääni, hän oli ihan eri juttu. Hän oli niljakas kuin ankerias ja eli tosiasiat torjuen. Hänen tuomittavat seksuaaliset tekonsa alkoivat ollessani taapero. Kerran olin päivähoidossa isäni vanhempien kodissa. Setäni kiistää raiskanneensa minut ollessani vauva, vaikka äitini vahvisti asian: kehtoni lakanoissa oli veritahroja. Tulin tietoiseksi siitä toistuvan ja hyvin järkyttävän unen välityksellä ja uskalsin kysyä äidiltäni olivatko unen tapahtumat totta vai ei. Hän kalpeni, mutta oli kyllin kunnollinen varmistaakseen asian. “Kyllä, unessa näkemäsi on todella totta!” Järkytyin tuosta totuudesta niin kovin, että vaikenin enkä milloinkaan kuvitellut kyseleväni asiasta enempää. Säästän lukijani unen rumilta yksityiskohdilta.

Ollessani 14-vuotias äitini varoitteli minua muutosta tuon setäni ja hänen vaimonsa kotiin lyhyeksi ajaksi; siksi aikaa kunnes oma isäni rauhoittuisi. Ollessaan humalassa setäni kerskui ‘ottaneensa minut’. Samaan aikaan äitini piti huolta tuon setäni esikouluikäisistä lapsista. Äitini oli heidän kodissaan, ja tunsin oloni turvalliseksi. Kerran olin odottamassa äitiä ja istuin rauhassa keittiön pöydän ääressä lukemassa. Setäni tuli sisään vaivihkaa takaapäin eikä ketään ollut paikalla. Hän kävi käsiksi tarttuen minua olkapäistä. Ennen kuin tajusin mitään, hän sysäsi suunsa tiukasti suutani vasten. Salamannopeasti hän työnsi limaisen kielensä kurkkuuni asti. Minua inhottaa yhä ja vavahdan muistaessani tapauksen. Raivostuin, mutta en voinut sanoa mitään. Pidin päiväkirjaa ja illalla mennessäni nukkumaan kirjoitin tuosta kummallisesta välikohtauksesta. Seuraavana päivänä setäni yllätti minut yksin hallissa ja kuiskasi: “Luen päiväkirjaasi. Älä sano mitään tapahtuneesta vaimolleni, tädillesi. Se tappaisi hänet. “ En sanonut mitään mutta ajattelin: “Entä sitten minä?” Pakkasin pienen laukkuni ja lähdin heidän kodistaan hetkeä myöhemmin enkä milloinkaan palannut.

Setäni sisko, tätini, oli myös joutunut seksuaalisesen hyväksikäytön vaikutuspiiriin ja käyttäytyi perverssillä tavalla. Samana vuonna kun setäni oli saalistanut minua, vaikka olin muka turvassa hänen kodissaan, myös tätini aiheutti häiriötä. Täti otti minusta kiinni, kun ketään ei ollut paikalla, ja antoi minulle ranskalaisen suudelman. Siis sama hyökkäystapa. Kolmisen vuotta myöhemmin hän lainasi minulle pukua koulun tanssiaisiin ja vaati saada auttaa minua sen pukemisessa. Nähtyään vartaloni hän huudahti: “Oi, aviomiehesi tulee kyllä rakastamaan rintojasi!” Nolostuin ja punastuin hämmennyksestä tulipunaiseksi. Mistä oikein oli kyse näiden ihmisten kohdalla? He runtelivat viattomuutta. Mikä heitä vaivasi? Tätini yritti manipuloida minua teeskentelemällä hetken, ettei huomannut minua hyökätäkseen kimppuuni hetkeä myöhemmin. En milloinkaan saanut tietää mistä oli kyse. Tätini oli mielettömän mustasukkainen vanhemmasta sisarestaan. Hän myös kertoi minulle, tuolloin lukioikäiselle tytölle, omista esiaviollisista suhteistaan. Vaikenin, mutta en milloinkaan unohtanut. Kyseessä oli eräänlainen mentaalinen hyväksikäyttö.

Valokuva vasemmalla: olen tässä kuvassa 14-vuotias, mutta sisältä ikivanha.

Ulkokultaisuuden, teeskentelyn vuodet loivat sisäisen epätoivon ja peräti aika ajoin esiintyvän avuttomuuden. Kotona asuttujen vuosien ajan oli ‘pois päältä, sammutettu’. Oli mahdotonta tuoda ystäviä kotiin. Häpesin jatkuvasti isäni runsasta ryypiskelyä. Hän ei milloinkaan halannut minua niin, etten olisi joutunut varjelemaan rintojani. Olin hyvin tietoinen isäni uskottomuudesta äitiäni kohtaan, ja se aiheutti minulle vakavaa tuskaa. Koimme, että me – hänen perheensä – olimme hänen tiellään. Saimme viestin siitä, ettemme merkinneet hänelle mitään. Olin yhä eristynyt ja tunsin olevani erilainen. Etsin elämän merkitystä ja syitä elää. En ymmärtänyt nuoren sydämeni myllerrystä ja kaipausta. Itkin usein ja rukoilin päivittäin saavani kokea elämisen arvoista elämää. Tiesin meidän olevan ansassa. Uskonnolliset sukulaisemme katsoivat meihin alaspäin itsetyytyväisesti säälien, mikä sai minut vielä päättäväisemmin pyrkimään ulos tuosta ällöttävästä systeemistä. Katkeruus kätkeytyi syvälle minuun; osa minusta tuntui jäätyneen.

Tämän taudin kanssa painiskeleminen on ollut elämäni suurin sisäinen kamppailu. Se peitti alleen minuuteni ja sen, millainen minun mielestäni tuli olla. Sekaannus ja tunne runnelluksi tulemisesta oli rampauttava. Se pakotti minut kyseenalaistamaan kaiken ja ajattelemaan epätavallisella tavalla. Minun oli tehtävä tietoinen valinta haluta elää ja päättää olla väsymättä pahan vastustamiseen, missä ikinä sitä kohtaisinkaan. Koska olin vaiennettuna vuosikymmeniä, minulla ei ollut ääntä. Opin päättäväisesti hylkäämään, vastustamaan, nousemaan vastarintaan ja ottamaan etäisyyttä itsestäni. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin pystyin puhumaan suuni puhtaaksi.

En milloinkaan kuvitellut meneväni viranomaisten puheille ja paljastavani isoisäni, isäni ja setäni tekemät kauheudet. Päätähtäimeni oli 17-vuotiaana lähteä mahdollisimman kauas perheestäni ja tehdä elämälläni jotain merkittävää. Tunsin tukehtuvani heidän ahtaan ajattelunsa ja oman rajoittuneen maailmani myötä. Tahallinen sokeus, salailu ja vaikeneminen olivat lamaannuttavia. Saatuani päästötodistuksen koulusta muutin pois vanhempieni kodista. Tiedon- ja elämänjanoni oli valtaisa lahja, joka johti minut ulos elämään. Koska tiukan taloustilanteen vuoksi minulla ei oikeastaan ollut valinnanvaraa, laitoin syrjään haaveet muotisuunnitelijaksi ryhtymisestä. Seuraavat kolme vuotta elin kanadalaisen sairaanhoitokoulun suojatussa, tietoa antavassa ja kurinalaisessa ympäristössä. Koulu osoittautui hautomoksi, jossa kukoistin. Näin elämän laajan kirjon niin karuna ja todellisena kuin se oli. Tuon prosessin myötä minun oli onneksi pakko kasvaa ja kehittyä persoonana. Opin arvostamaan toisia ihmisiä heidän moninaisuudessaan ja ainutlaatuisuudessaan. Se tarjosi minulle ammattillisen pohjan, josta käsin saatoin auttaa toisia.

Valmistuttuani sairaanhoitajaksi tarjouduin luomaan turvallisen kodin äidilleni ja sisarilleni kaukaisessa kaupungissa. Niin ei tapahtunut. Tein voitavani, mutta jälleen minun oli lähdettävä pois. En pystynyt pelastamaan heitä. Yhä vieläkin kannan syvällä sisimmässäni mielipahaa ja surua. Tarjosin pakotietä, mutta äitini kieltäytyi jättämästä aviomiestään ja lähtemästä kodistaan. Sen seurauksena hänen tyttärensä uhrattiin. Hyvä seuraus oli, että olin vapaa aloittamaan aivan oman elämän ja niin teinkin. Mielessäni oli yhä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Surullista kyllä, en löytänyt ketään kelle puhua, mikä lisäsi tuskaani.

Valokuva vasemmalla: valmistuessani sairaanhoitajaksi Kuninkaallisesta Alexandra-sairaalasta Edmontonista, Kanadan Albertasta, sain erityismaininnan, sillä olin kurssini priimus.

CUSO, eli Kanadan yliopistolliset merentakaiset palvelut, tarjosi minulle kerran elämässä tarjoutuvaa tilaisuutta lähteä hoitamaan Intian alkuperäisheimoja. Kokemus oli elämäämuuttava. Toisen vuoden CUSO:n sairaanhoitajana vietin hoitaen Tiibetin pakolaisia ja orpoja työskennellessäni Äiti Teresan Laupeudensisarten joukossa. Se oli huikeaa. Koska aasialaisten kielten taitoni oli rajallista, opin todellista kommunikaatiota. Ihmisolennot voivat puhua toisilleen kasvotusten monella eri tavalla, jopa ilman sanoja. Viisaus oli etsimäni seuralainen. Rikastuin henkisesti ja opin rakastamaan toisia ja vähän itseänikin jokaisen kuluvan vuoden myötä. Vasta sitten saatoin ajatella avioituvani. Koen yhä vastaavanlaista kauneutta elämissä, jotka ovat hyvin erilaisia omaani verrattuina. Vakuutuin siitä, että salaileminen vaientaa ihmisen, tekee hänestä sopeutuvan, mukavan, hallittavan, mitäänsanomattoman ja yleensä tehottoman.

Valokuva oikealla: nuoremmat sisareni ja minä.

Isänpuoleinen isoäitini mahdollisti isoisän sairaan käytöksen. Älä yritä kertoa minulle, ettei hän tiennyt miehensä seksuaalisuuden vieneen neitsyyden jokaiselta lapsenlapselta heidän kotinsa yksityisyyden suojassa. Yleensä se tapahtui isoäidin ollessa iltapäivänokosilla. Tosiasiassa omassa lapsuuskodissani äitini mahdollisti isäni toiminnan. Kyllä, hän yritti auttaa minua, mutta toisten sisarteni syntyessä hän oli ilmeisesti niin loppuunajettu kaikesta tapahtuneesta, joten hän antoi periksi miehensä brutaaliudelle.

Hyväksikäyttö kasvoi kasvamistaan vuosien mittaan… se on tauti ja ellei sitä ehkäistä, se lisääntyy! Tauti toistui isäni ja hänen viiden sisaruksensa perheissä erilaisia käsikirjoituksia noudattaen. Mihin tuo kaikki päättyy? Totuus on, ettei se pääty milloinkaan, kun vahinko on jo tapahtunut. Ihminen voi kyllä valita elämän ja mennä eteenpäin, mutta jokainen ei niin tee. Anteeksiantaminen antaa rauhaa ja etäisyyttä, mutta tehty säilyy pysyvänä tahrana ihmisen elämässä. Veljeni (toinen heistä on kuollut) ja sisareni sekä minä pystymme keskustelemaan tapahtuneesta osittain. Olemme valinneet mennä eteenpäin ja tehdä maailmasta parempaa paikkaa taistellen samalla omien perheittemme ja avioliittojemme puolesta. Siltikin arvet ja elävät muistot säilyvät.

Vuosikymmeniä myöhemmin pystyin vihdoin kohtaamaan isäni kasvokkain ja pukemaan sanoiksi kaiken hänen aiheuttamansa kivun ja meitä satuttaneen käytöksen. Hän pyysi tuolloin välittömästi anteeksi. Hänen nöyrä, kuiskattu tunnustuksensa, jonka hän teki pää painuksissa, vaikutti minuun syvästi. Kun hän tunnusti pahat tekonsa, minusta yhä hiljaisempi. Sillä hetkellä sydämessäni avautui ovi. Ensi kertaa kertaa sen jälkeen kun olin ollut pieni lapsi, tunsin sisimmässäni helpotusta omasta puolestani ja samalla sääliä häntä kohtaan. Hän pystyi ensimmäistä kertaa avautumaan omasta myrskyisästä lapsuudestaan. Kyllä, olen samaa mieltä siitä, että hänen omalle moitittavalle käytökselleen ei ole verukkeita. Ei minkäänlaisia. Mutta hän ei esittänytkään verukkeita, tekosyitä! Meissä molemmissa jotain muuttui. Olin tuolloin lähes nelikymppinen, pystyin ottamaan askeleen taaksepäin, päästämään irti ja lähtemään pois. Sydämeen yhä sattui sisarteni ja äitini puolesta, jotka jäivät samaan kotiin isäni kanssa.

Isänpuoleinen isoisäni kuoli eturauhassyöpään. Hän riutui sairasvuoteella vuosia. Perverssi tätini muuttui yhä vihantäyteisemmäksi vuosien myötä. En kestänyt olla hänen läheisyydessään, koska hän mielellään hyökkäili minua vastaan ja syytteli. Pidin välimatkaa siihen asti, että minut kutsuttiin rukoilemaan tädin kuolinvuoteen ääreen. Tein sen levollisin mielin. Vasta myöhemmin, paljon kokeneena ja kypsänä naisena, kokosin viimein rohkeutta ja menin haastaakseni setäni hänen harjoittamansa tuomittavan hyväksikäyttönsä vuoksi. Kirjoitin hänelle ensin kirjeen, laillisen dokumentin, siten noudatin Kirjoitusten tapaa kohdata joku, joka on loukannut. Lähetin kirjeen kirjattuna setäni tyttärelle säästääkseni hänen vaimoaan. Sitten sovin tapaamisesta setäni toimistossa. Hän liikehti hermostuneesti kirjoituspöytänsä takana ja esiintyi hyvin ylimielisesti, tavalla, johon vain hän pystyi. Hän tuijotti minua pyrkien pelottelemaan minua. Lausuin syytteet selkeästi. Hän torjui vikkelästi syytteet siitä, että oli raiskannut minut vauvana. Nyt olin siis hänen vihollisensa. Kun en hievahtanut tai säpsähtänyt, hän heitti päätään taaksepäin ja päästi ilmoille oudon ja rutikuivan naurun sanoen: “Minulla on testosteronia kolmen miehen edestä.” Jätin hänen yrityksensä häväistä ja pelotella itseäni sikseen ja kysyin: “Uskallatko kutsua äitiäni valehtelijaksi?” Hän pysytteli kivikovana ja käänsi vaieten katseensa pois. Nousin ylös, kävelin ulos, enkä enää koskaan tavannut häntä.

Muutama vuosi myöhemmin hänellä diagnosoitiin paranoidinen psykopatia ja dementia. Hänen vaimonsa ja minä pysyimme ystävinä 62 vuoden ajan. Milloinkaan ainuttakaan sanaa miehen erheistä ei lausuttu. Setäni vaimo ehdotti, etten osallistuisi setäni hautajaisiin. Sillä tavalla hän ilmeisesti kertoi minulle tienneensä. Kaikki isäni sukupolvesta ovat nyt kuolleet. Entä ilmeinen tunne pahoillaan olosta? Emmekö me KAIKKI ole pahoillamme ja sano: SORRY? Entä isoisäni ja setäni, jotka piilottelivat uskonnon ja kunnioitettavuuden julkisivun takana julkisuudessa. Nämä miehet eivät milloinkaan myöntäneet murhaavia tekojaan. Entä isoäiti? Missä on hänen pahoittelunsa, sanansa SORRY?

Eikö hän tuntenut minkään asteista katumusta? Uskon, että sitä oli, tosin vain hänen ja Jumalan välisenä. Isoäiti paastosi ja itki elämänsä jokaisena maanantaina, niin kauan kuin muistan hänet tunteneeni.
Isoäiti ja isoisä lähettivät minut viimeiseksi kouluvuodeksi kalliiseen kristilliseen lukioon sekä sisareni ja serkkuni kristillisille kesäleireille. Meneteltiinkö niin jotta omatunnnot – heidän tai meidän – kevenisivät? Sanoiko isoisä sen kautta: “Kiltit tytöt, pidättehän suunne kiinni?” Miten moni pedofiili menee hautaan katumatta ja saamatta anteeksi sitä, etteivät milloinkaan tunnustaneet syntejään ja epäsivät siten uhreiltaan minkäänlaisen tunteen ratkaisusta, loppupisteen tarjoamisesta?

Lähdin jatko-opiskelemaan, sillä halusin valmistautua kaikin tavoin kohtaamaan ja auttamaan heitä, jotka olivat kokeneet samanlaisia välikohtauksia, joihin itse lapsena jouduin. Seksuaalinen hyväksikäyttö on minulle suurin nöyryytys, jonka lapsi voi kokea. “Indelible Stains (Häviämättömät tahrat)” on tuoreimman, tätä aihetta käsittelevän kirjani työnimi. Etsin ja tutkin siinä eri puolilta maailmaa kotoisin olevien entisten asiakkaitteni elämäntapahtumia. Työskentelimme yhdessä niiden nostamiseksi esiin lapsuusajan seksuaalisen hyväksikäytön syvyyksistä. Näen tämän viimeksi kirjoittamani kirjan hyvin tärkeänä, jatkuvana työnä, jossa selostan myös elämän ja kuoleman keskeisiä tekijöitä. Matteuksen evankeliumin kohdasta 16:16- 19 löytyvät sanat olivat juuri niitä avaimia, jotka auttoivat minua parantumaan. Sovellan yhä noita periaatteita. Ne mahdollistivat minulle selväjärkisyyden löytymisen ja mielenrauhan ylläpitämisen. Kaiut, varjot ja muistot menneestä eivät kalva mieltäni. Siitä olen ikikiitollinen.

Lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä puhuminen oli isäni nuoruudessa 1920- ja 1930-luvuilla, omien lapsuusvuosieni aikana 1940- ja 1950-luvuilla sekä 1960-luvulla nuorempien sisarusten osalta aivan ennenkuulumatonta. Tuolloin tätä aihetta käsittelevä opetusta oli harvinaista. Myrkyttävä hyväksikäyttö jatkui edeten perheessäni kaikkina noina vuosina vähentymättä. Olen kiitollinen jumalisista opettajista ja ystävistä, joiden ansiosta pystyin murtautumaan ulos pahan kierteestä. Saatuani reilusti lisää terveyttä täydensin psykologian opintojani ja ovia aukeni. Pääsin puhumaan suoraan selkokielellä, opettamaan ja antamaan sielunhoitoa hyväksikäytetyille, seksuaalisen väkivallan uhreille ja murtuneille. Hämmästyttävää kyllä, työni alkoi Saksasta ja Sveitsistä. Noista ajoista lähtien olen matkannut maapallon eri puolilla ja auttanut tuomaan parantumista ja vapautumista monille Jumalan avulla.

Alkuperäisessä kontekstissä, isäni suvun piirissä, juonittelut ja epätotuudet ovat yhä voimissaan aivan lähtökohtiaan myöden. Sisarukseni ja minä käsittelemme yhä sitä, minkä valitsimme hylätä. Kyllä, osia meistä on pirstaleina. Välillämme on avoimuutta vain vähäisessä määrin. Mutta se lisääntyy. Suvun jäsenet pysyttelevät minusta etäällä; koska he vaivaantuvat rumien tosiasioiden kohtaamisesta. On helpompaa hylätä ja olla tietämättä, kuin kohdata heidät, jotka saattaisivat muistuttaa omista haavoittumisista. Monille serkuistani olen persona non grata. On niin paljon helpompaa jättää toinen ihminen huomiotta, hylätä, halveksia ja pysytellä torjunnassa kuin ystävystyä. Lempeys on hyvin kallisarvoinen hyödyke. Monet meistä ovat kohdanneet isien uskon. Olemme ikikiitollisia niille äidinpuoleisille sukumme jäsenille, jotka astuivat mukaan kuvioihin ja täyttivät aukkoja kiintymyksellään ja lempeydellään. Kerta toisensa jälkeen he tarjosivat meille turvan läpi monien myrskyjen.

Aviomieheni, dokumentaristi, on seissyt rinnallani 50 vuotta. Meidän poikamme ovat 4 sukupolven päässä vuonna 1885 syntyneestä isäni isästä. Opetin heille avoimesti seksuaalisen hyväksikäytön sudenkuopista, hyväksikäytöstä, jota sisarukseni ja minä jouduimme kestämään. Vanhin poikamme johti veljensä lausumaan tämän valan: “Insestin tautia ei koskaan tulla kohtaamaan meidän keskuudessamme! Ei meidän vahtivuorollamme!” Nämä miehet työskentelevät aktiivisesti suojellakseen omia lapsiaan, meidän lapsenlapsiamme. Jokainen pojistamme työskentelee media-alalla ja olemme antaneet heille mahdollisuuden dokumentoida hyväksikäyttöön liittyvää työtäni. He auttavat minua kouluttamaan kuulijoita eri puolilla maailmaa.

Aviomieheni, dokumentaristi, on seissyt rinnallani 50 vuotta. Meidän poikamme ovat 4 sukupolven päässä vuonna 1885 syntyneestä isäni isästä. Opetin heille avoimesti seksuaalisen hyväksikäytön sudenkuopista, hyväksikäytöstä, jota sisarukseni ja minä jouduimme kestämään. Vanhin poikamme johti veljensä lausumaan tämän valan: “Insestin tautia ei koskaan tulla kohtaamaan meidän keskuudessamme! Ei meidän vahtivuorollamme!” Nämä miehet työskentelevät aktiivisesti suojellakseen omia lapsiaan, meidän lapsenlapsiamme. Jokainen pojistamme työskentelee media-alalla ja olemme antaneet heille mahdollisuuden dokumentoida hyväksikäyttöön liittyvää työtäni. He auttavat minua kouluttamaan kuulijoita eri puolilla maailmaa.

Onneksi kaikeksi nuoremmalla sukupolvella on uudet realiteetit. Yhdistämällä minun kokemukseni ja osaamiseni sekä heidän tekniset taitonsa pystymme kouluttamaan ja kasvattamaan niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet raatelevien hyväksikäyttäjien ahdistelemiksi ja saalistamiksi. Teemme työtä nähdäksemme tämän sukupolven vahvistuvan totuudella, tiedolla ja ‘pystyn kyllä’- asenteella. He voivat viedä työtäni eteenpäin ja luoda laajempia väyliä tämän valtaisan, koko maailmaa koskettavan tarpeen käsittelemiseen realistisella tavalla. Yhdessä toimien meillä on voima aikaansaada muutosta. Heillä on taidot ja tarvittava teknologia maailman haastamiseen ja muuttamiseen. Yli puolet nuorisosta tällä meidän konfliktien täyttämällä maapallollamme elää sodan tuoman väkivallan, terrorismin ja seksuaalisen hyväksikäytön keskellä. Yhdessä pystymme muuttamaan tämän pulmatilanteen ja tekemään maailmasta myötätuntoisemman paikan palvelemalla yhdssä.

Lopuksi: Mikäli seksuaalinen hyväksikäyttö kuuluu kokemaasi, etkä ole tehnyt asialle mitään, etsi joku, johon luotat ja ala keskustella hänen kanssaan. Älä jää nykytilaan. Olen nähnyt yksityisissä sielunhoitotilanteissa miten kuihtuneet elämät virkoavat eloon. Turvallisen olotilan luominen on taidetta ja taitoa. Tule mukaan auttamaan yksityisyyden, ajan ja kuuntelevan sydämen tarjoamisessa toisille. Entä miten on niiden saalistajien laita, jotka eivät pysty vastustamaan yhteiskunnan haavoittuvimpien mielien, sielujen ja kehojen tärvelemistä? He ovat kaikkeiin vaarallisimpia elossa olevia ihmisolentoja. Heidän työnsä jatkuu juuri perheen pyhässä sisäpiirissä. Mitä sille teemme?

Kysy vielä itseltäsi: “Mitä tapahtui Harvey Weinsteinille, Hollywood-mogulille, josta tuli hirviö?” Siemenet hänen taudilleen kylvettiin syvälle epäilemättä hänen oman lapsuuskotinsa rauhassa. Entä oma isoisäni… kuka brutalisoi hänen lapsuutensa?

“Sillä sinä pelastit sieluni kuolemasta, varjelit jalkani kompastumasta, että minä vaeltaisin Jumalan edessä, elämän valossa.” Psalmi 56:14 RK

“Ei sinua enää sanota hylätyksi. Herra rakastaa sinua. Älä pelkää, sillä minä olen sinun lunastajasi, minä ole sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. “ Jesaja 62:14, 43:1, 49:16 RK





Speaking Out Part 1

“In childhood I was silenced by control, fear, shame and conflict.
It took decades for my voice to be sounded.”  Meridel Rawlings

Life begins in the family. But in my family, there were diseased individuals who plundered my childhood. Now, thankfully, they no longer have any power to define who I am. I was that small child who cringed inwardly when in their presence. With quiet determination, I learned to refuse their ‘mind-set’. I coped by being ever alert and running when I had to; sadly, I was not always successful.  It took almost four decades until I began to experience wholeness. My life, broken by generational sexual abuse is today proof that one seed properly planted and tended can and will grow in time to bear much fruit. The very thing that could have killed me became the spring board to my life’s work.

Photo Lt. Meridel age 5, with her trusted brother Donnie 6 and Uncle Jamie 9, with Bambi the family pet on an Uncle’s ranch.

Do you need to stand up and shake the dust off of your feet? I did! One may endure serious maladies due to the circumstances of ones birth; but it does not have to last forever. When time and circumstance create an avenue for change, take it! Never stop moving in the direction of your own liberty and life.

Lets begin with my Dad’s birth. He arrived on a scorching August afternoon in 1916. That was 101 years ago in the wild west frontier town known as Calgary, Alberta Canada. Some of his Scots, black Irish, English and Swiss ancestors arrived in North America via sailing ships back in the 1700’s before Canada and the USA were nations.

Dad’s grandparents were a well established English family. They sold their prosperous general store in Eastern Canada at the end of the 19th century. Secure and successful in midlife, but wanting ‘something more’ they decided to go West. The contrast between them and the disenfranchised masses of newly arrived immigrants from the United Kingdom, Europe, Russia and the rest of the world was stark indeed. What they did have in common was the longing for land; acres of land. My family took their finest pieces of household furniture along with them on the Canadian Pacific Railroad  westward.  Dad’s Grandfather paid $66.00 for 10 acres of the famous rich black loam, for which Alberta, one of the bread baskets of the world, became famous. The only problem was, Grandpa was a businessman, not a farmer. His acreage, far south of Calgary, of gently rolling hills covered with wild grasses was named the ‘bald headed prairie’.  He built a fine home, but did not know how to work the land as a farmer. So to augment the family income he joined his family in Calgary and opened up a green grocers market.

My Dad’s Grandmother, was a businesswoman. Upon arrival in Calgary, they bought a suitable building and established a thriving boarding house. She aimed to attract clientele who appreciated convenience and service. Holding tightly to the finer things of life, she encouraged higher education for her daughters.  She established her religious traditions, etiquette, and culture in this rough, god forsaken corner of the world. Luxury, was her speciality, and a rare commodity in the  lawless West. She catered to specific guests. Welcomed in from dusty roads of travel and pioneering, this comfortable yet tasteful establishment drew many. In fact, the finely appointed rooms, relaxed atmosphere, European cuisine  and white table linens became a thriving concern. The hostess, my Great Grandmother never met a stranger. Every bit a lady, she wore corsets and floor length dresses. When leaving the home on business a wide stylish hat decorated with ostrich feathers or flowers completed her attire.

Photo Lt.  Dad’s Grandma on the veranda of her boarding house.

Their third daughter, my Dad’s mother, and my grandmother had grown up as the protected darling of her father. This shy but gifted, well educated young lady, was gentle by nature.  Artistic  and musical she taught school and gave private music lessons. It was in their guest house that her mother introduced her to a client. The tall ‘Yankee’ dressed with impeccable taste, displayed genteel manners, which hinted at good breeding. Encouraged by her mother, she began a casual friendship with the affable gentleman who frequently stayed over when he had business in the city. His voice carried a lilting charm that both mother and daughter found irresistible, especially when he quoted poetry. He could spin a yarn and was comfortable chatting with the guests. Being eleven years her senior, he seemed very self assured. He was the man of her dreams. Their modest wedding ceremony was held in the front parlor. All house guests were invited. Nine months later, my Dad’s cries shattered the quietness, announcing the arrival of a new generation into this family of Jewish merchants.

Photo Lt. The wedding of my Dad’s parents.

Dad’s father, the suave American, much to the consternation of the family became the Reverend J. D. This breach of tradition caused my grandmother to be disinherited. Her man studied and worked hard to become a trusted leader in the Christian community. My grandmother taught school and gave music lessons to support their growing family of two girls and three boys. Behind closed doors the persuasive, softly spoken Pastor morphed into a sneak. He watched for opportunities to be alone with his daughters, and used each instance to groom them to his touch. It began softly, even sweetly. He played favorites, and pitted the girls against each other. His sons took it all in. Dad’s mom did too, and as a result suffered several nervous break downs in those early years. Fast forward twelve years. Control, secrecy, fear, religious hypocrisy, lies and abuse slowly twisted the family dynamic. Each youngster absorbed something of this kinky madness along with their morning porridge. Strict discipline went hand in hand with whipping the boys for disobedience. Then at night they were tucked into bed with stories of God’s love. Confusion reigned.

My Dad, being the eldest was his ‘mother’s responsible helper,’ becoming the head of the house when his father was away officiating in various rural congregations. My Dad was in charge of chores, helped  cook, and played piano for the local church services. But, when ‘the Reverend was in the home’, his controlling abuses brought mutilation. While his wife was recovering from the birth of their fourth child a young house girl came to help with the daily chores. One afternoon Dad, went to the panty to get butter from the churn. In the dimness he stumbled into the entwined bodies of his panting father and the teenage servant girl. Shock, stung him to the core. Blinded by tears he ran to the barn, hiding behind their faithful mare. Out of sight and leaning into the docile beast he cried until he could cry no more. Finally he dabbed his tears away with his hand, and wiped his nose on his sleeve. Later, that day when he carried a tea tray to his sick  mother; twisted imagines of entwined bodies forced their way back into his consciousness.The torment caused him to swallow hard to rid the bitterness that filled his dry mouth. Perspiration ran down his back, and made his hands as cold as ice. Quickly, he set the tray on her bed, and fled the room, not daring to hold her gaze. In recalling the event sixty years later, Dad divulged: “something in me died that day at the age of twelve…” 

Photo Lt. Dad is 3rd from the right in this family photo.

Under the domain of their father, a religious sexual predator, the family lived in a war zone. The children never knew when an ‘incident’ would happen. The atmosphere of tension and stress took its toll. It could be a severe physical thrashing for the boys, or sexual games with the girls. Each knew when the other was being molested. Nerves and sensitivities grew raw. The family secret buried in each heart began to fester. It was never spoken among themselves, never!

They were all actors. The family learned the art of cover up from their  clever and diabolical father. My grandmother capitulated to grandpa’s marital unfaithfulness and incest. Way back then, the molestation of my life, and the lives of so many others was set  into motion. Only decades later this disease would be perpetuated against the granddaughters of my generation.

Grandma became more compliant and silent with each passing year. It took all of her strength to keep herself in the role of the dutiful Pastors wife. She succumbed to his mental quirks, which I have no doubt led to various degrees of insanity. If I have learned anything, it is this: “Sexual assault breaks the mind!”  Unable to come to terms with the reality she grew weak. Her gentle, artistic, sensitive person was trampled into oblivion. She was no match for his tricks. Her ‘man of the cloth’ was in fact ’a wolf in sheep’s clothing’. Consequently, my Dad and his brothers and sisters were all compromised, some more than others. They were performers. Taught by his mother, Dad grew into a promising pianist at a very young age. He learned the classics and sacred music. He was groomed to be the church pianist. But as he grew older blues, jazz, boogie-woogie and soul music made him popular with his pals. Music was a welcome diversion from the endless smut hurt and hypocrisy.

The children grew tall and quickly learned not to show emotion when on or off of public display. Sexual conditioning marked each one. Religion became a game, something to be endured. The family masqueraded as a model family. Looking in from the outside it appeared that respect and fidelity were the order of the day. Whole communities looked up to them, and even to this day, you can find those who still extoll the virtues of this hypocritical family. Only time would tell how the disease played out in their marriages and families. The years of shame and disappointment slowly but surely formed thick callouses over once tender minds and hearts.

Contrary to common belief, Grandpa was a pedophile who could control his sexual urges. Oh yes, he was a predator, like a cat waiting to pounce on a mouse. He was a master at waiting for the right moment. He was a risk taker. Did he ever get caught? I don’t think so because ‘secrecy’ was the name of the game. Also he was cunning and selective, preferring little girls. The disease of incest is rooted in generational pathways unless it is exposed, rooted out and destroyed. Yes, sadly this curse was incubated right into my  Dad’s generation. Sadly, when grandpa’s kids grew up, they became the next  generation of predators. As the eldest granddaughter, I was a prime target from birth. My father, one uncle and an aunt were perpetrators. Their subtle attacks continued unchecked right under the noses of their spouses who had no experience with this disease. One has to experience this insanity to believe that it is even possible. Silence continued to reign.

Photo Lt. My brother Donnie 4 and me age 3.

After just one encounter, instinctively I knew at the age of  three, that I must never be alone with my  Grandfather again. I knew I was unsafe in their home but never told a soul. My inane protest as a tiny girl was to watch and run. Over time, my father also began to groom me. The abuse he suffered made him a selfish, brutish, rough man. I learned to keep my distance.

Photo Lt.  My paternal grandparents, where their home was a trap for little girls. My brother Donnie 5 and me 4.

What a nasty business! By this time, my Dad had worked to groom me, but I resisted. He tricked me when we were alone in the car on a deserted back road. He encouraged me to try steering his new Oldsmobile. “Come and sit between my legs.” he ordered. I was trapped, and his fingers did their dirty work.” Now any vestige of trust I had in him dissolved.  After I had been caught, I was intent upon ‘watching’ and listening. Instinct told me who I could and could not trust. I learned to listen to my instincts as I grew older.  Every survivor knows the reality of isolation. My mind was focused on protecting myself. I felt like I was always on the outside looking in. I grew skeptical as I matured and very analytical. I could size up the atmosphere in a room, by simply entering it. I became hyper-alert and anxious with a badly damaged trust factor. In those early years when still a young and vulnerable girl these mechanisms helped me to survive.

Photo Lt. The beautiful extended family now includes  unsuspecting spouses. I was 5 years old when this photo was taken.

At age nine Dad tried to rape me in my bed in the midst of the dark night. I am still shocked at the truth of my childhood. I have been at war with incest from the age of three when I didn’t even know what it was called. But, I knew with every beat of my heart that it was sick! I look back and remember very clearly, but the pain no longer has any hold on me. I don’t think I could have survived without the courageous and loving care of my mother. I talked to her about what Dad was doing to me. I clearly remember how distraught she was. She sought help for me. Doctors did nothing. She  found people to pray for me with loving kindness.  At least she tried! Not many daughters in an incestuous family can say that.

Photo Lt. At age 10, I cried whenever anyone was kind to me. Note the handkerchief!

When it came to my uncle that was another matter all together. He was as slippery as an eel, and lived in denial. His reprehensible sexual exploits began when I was a tiny tot.  At the time, I was being baby sat in my paternal Grandparents home. He denied raping me as a baby, even though my mother confirmed it because of blood stains on my crib sheet. I only learned about it through a very disturbing yet recurring dream and found the courage to ask my mother if it was true or not? She turned white, but gave me the decency of confirming that, “Yes, what you have dreamt was in fact true!”  I was so shocked at this truth that I was silent and never thought of asking questions. I spare my readers the ugly details of the dream.

When I was 14, mother warned me to move into the home of this uncle and his wife for a short while until my dad settled down. When drunk, he bragged about ‘getting me’. At the time my mother was caring for this uncle’s young pre-school children. Mom was in their home and I felt safe. I waited quietly for her at the kitchen table reading. My uncle entered silently behind me, no one was near, and he sexually assaulted me by grabbing my shoulders. Before I could think, he planted his mouth firmly over mine. Like lightening he forced his slimy tongue down my throat. I still feel revolted and cringe at the memory.  Rage rose up in me, but I could say nothing. I kept a diary and that night when I went to bed, I wrote about this weird incident. The following day, my uncle caught me alone in the hallway and whispered, “I read your diary, you must never say anything about this to my wife your Auntie, it would kill her.”

I said nothing but thought, “What about me?” I packed up my small bag and left their home moments later never to return.

My uncle’s sister, my aunt, had also been affected by sexual abuse and showed perverseness. The same year my uncle preyed upon me, while supposedly being sheltered in his home; she too troubled me. She grabbed me when no one was present and french kissed me. It was the same assault pattern  Then three years later, she  loaned me a dress for the senior prom and insisted  upon ‘dressing’ me. “Oh, she exclaimed upon seeing my body, your husband is going to love your breasts!” I was mortified and turned beat red with embarrassment. What is it about these people? They mutilate innocence. What is it with them? She tried to manipulate me by ignoring me one minute and falling all over me the next. I never knew where I stood. She was insanely jealous of her older sister, and foolishly told me, a high school girl  at the time, about her own extra-marital affairs. I remained silent but never forgot. It was a kind of mental abuse.

Photo Lt. Here I am just 14 but ‘ancient’ on the inside.

The years of hypocrisy created a sense of internal desperation and even helplessness at times. During my years at home I was ‘shut down’. It was impossible to bring a friend home. I was constantly ashamed of my father’s binge drinking. Never did he hug me without having to protect my breasts. I was very aware of dad’s unfaithfulness to my mother and this caused me severe pain.  As his family, we felt that we were in his way. We got the message that we meant nothing to him. I remained separate and felt different. I searched for meaning and a reason to live. I didn’t understand all of the turmoil and longings in my young heart. I cried often and prayed daily to experience a life worth living. I knew we were caught. Our ‘religious’ relatives looked down upon us with a smug pity, which only made me more determined to get out of this sickening system. Bitterness hid itself deep within me, part of me felt frozen.

Grappling with this disease has been the supreme ongoing internal struggle of my life. It clouded who I was, and who I felt I had to be? The confusion and sense of dismemberment was crippling. It forced me to question everything and think out of the box. I had to make a conscious effort to ’choose’ to live and determine never to tire of resisting evil wherever I encountered it. Because I was silenced for decades, I had no voice. I learned to determinedly reject, resist, stand up, and distance myself. It took decades until I could speak out.

I never thought of going to the authorities to expose the horrors perpetuated by my grandfather, father and uncle. My priority at age seventeen was to get as far away as possible from my family and do something significant with my life. I felt smothered by their cramped thinking, and my limited world.  The willful blindness, coverup and silence was debilitating. Upon graduation from high school, I moved out of my parental home. My thirst for knowledge and life was an enormous gift, which lead me out into life. With virtually no choice for a career due to hard economic circumstances, I laid aside my hopes of being a fashion designer. For the next three years I lived in the protective, educational and disciplined environment of a Canadian Nursing school. It proved to be the incubator in which I flourished. I saw a broad spectrum of life as raw and real as it is. In the process, gratefully I was forced to grow and develop as a person. I learned to treasure others in their diversity and uniqueness. It gave me a professional platform from which I could reach out to help others.

Upon graduation from nursing, I offered to make a safe  home for my mother and sisters in a distant city.  But it was not to be. I did what I could, but, again had to walk away. I could not save them. I still carry deep inside, some regret and sadness. I offered a way of escape but my mother refused to leave her husband and her home. Consequently her daughters were sacrificed. The good thing was, now I was free to get on with my own life, and I did. But, I continued to have more questions than answers.  Sadly, I found no one to talk to which added to my pain.

Photo Lt. I graduated with a special award in medical nursing, as the valedictorian of my class from the Royal Alexandra Hospital, Edmonton, Alberta, Canada.

Canadian University Service Overseas  afforded me the once in a life time opportunity to nurse indigenous tribes in India. That experience was life changing. Then I spent my second year with CUSO nursing Tibetan refugees and orphans while working together with Mother Theresa’s Missionaries of Charity.  That was amazing. With limited language skills in Asia, I learned about real  communication. Human beings can speak  face to face in many ways, yes, even without words. Wisdom was the companion I sought. I was enriched and grew able to love others and even myself a little more with each passing year. Only then could I consider marriage.  I continue to experience the beauty of similarities in lives vastly different from my own. I became convinced that secrecy keeps one mute, agreeable, nice, manageable, bland and usually ineffective.

Photo Lt.  My younger sisters and I.

My paternal grandmother enabled grandpa’s sick behavior. Don’t tell me that she didn’t know he sexually deflowered every granddaughter in the privacy of their home, usually when she was having an ‘afternoon nap’. In my childhood home, it is a fact, my Mom enabled my Dad. Yes, she tried to find help for me, but by the time my other sisters arrived, I think she was just worn out with it all and succumbed to his brutality.

The abuse continued to grow over the years… it is a disease and unless checked disease grows!  Quietly it was played out in different scenarios in the five families of Dad and his siblings. Where does it all end? The truth is, it never does once the damage has been done. Yes one can ‘choose life’ and move on, but not everyone does. Granting forgiveness brings peace and distance, but what was done remains a permanent stain upon our lives. My brother, (one has died) and my sisters and I can discuss some of it among ourselves after the fact. We choose to go on and make the world a better place, while fighting for our own families and marriages; but scars remain along with vivid memories.

After decades, I was finally able to confront my Dad with the hurt he had caused us all. At that time he immediately asked for forgiveness. His humble, whispered acknowledgment with bowed head had a profound effect upon me. When he acknowledged his wicked behavior, I grew even more quiet.  At that moment, a door opened in my heart. For the first time since I was a small child, I felt relief for myself and pity for him. He was able for the first time to open up about his own tormentded childhood. Yes, I agree, there is no excuse for his own reprehensible behavior. No excuse at all.  But, he made no excuses! I made a decision and chose to forgive my wretched Dad. He was sorry and showed remorse.  Something changed in us both. At that point in my late thirties, I was able to stand back, let go and walk away. My heart continued to ache for my sisters and mother who remained in the home with him.

My paternal grandfather died of prostate cancer. He languished on a sick bed for years. My perverse aunt became more hateful as the years passed, I found it too painful to be near her, for she loved to attack and accuse me. I kept my distance, until I was called to her death bed to pray over her, which I did with a quiet heart. Still years later, as an experienced and mature woman, I finally gathered the courage to challenge my uncle about his reprehensible abuse. First I wrote him a letter, which is a legal document and listed the scriptural precedent for approaching one who has become an offense. I sent the letter via registered mail to his daughter to spare his wife. Then I made arrangements to meet with him in his office. He moved nervously behind his desk, acting very superior, as only he could do. He glared threateningly at me as if to intimidate me. I laid the charges out clearly. He was swift to deny raping me as an infant. Now was now, his enemy. When I did not budge or flinch, he put his head back, and let our a weird dry crisp laugh exclaiming; “I have enough testosterone for three men.”  

Ignoring his attempt at shaming and intimidating me, I demanded, “Are you daring to call my mother a liar?”  He remained stoney faced and silent averting my gaze.

I rose to my feet, walked out and never to saw him again.

A few years later he was diagnosed a ‘paranoid-psychopathic’ with dementia’. His wife and I remained friends for 62 years. Never a word was spoken about his failings. She suggested that I not attend his funeral. I thought was her way of telling me that she ‘knew’.

My Dad’s generation have all passed away now. What about the obvious sense of ‘sorry’? Aren’t we ALL sorry? What about my Grandfather and Uncle who hid behind the facade of religion and respectability of public service? These men never acknowledged their murderous acts. And grandma? Where is her ‘sorry’? Was there no degree of remorse?  Yes, I believe there was, but only between her and God. She fasted and wept every Monday of her life as long as I knew her. Grandpa and grandma sent me off to an expensive Christian College for Grade 10 and my sisters and cousins to Christian summer camps. Was that to ease their conscience or ours? Was he saying, “Good girls, you kept your mouths shut?” How many pedophiles go to their graves unrepentant and unforgiven having never acknowledged their sin and denied their victims any sense of closure?

I pursued higher education, because I wanted to be prepared in every way to reach out to those who have suffered  the indecencies I endured as a child. Sexual abuse is, to me, the greatest indignity any child can experience. “Indelible Stains” is the working title of my latest book on the subject. In it I trace episodes in the lives of former clients from many parts of the globe. Together we worked to bring them out of the depths of child sexual abuse. I see this latest book as a vital on going work, in which I  also explain “the keys of life and death.”  Matthew 16:16-19   They were indeed, the keys that helped me to heal, and I continue to employ the principals today. They enabled me to find sanity and to maintain peace of mind.  The echoes, shadows and memories of the past now do not haunt me. For this I am eternally grateful.

Speaking out about sexual child abuse back in the 1920’s and 1930’s during my father’s youth, and the 1940’s and 1950’s of mine, and the 1960’s of my younger siblings was quite unheard of.  At the time such teachings were rare. The toxic abuse continued to move down our family line unabated all of those years. Thankfully because of godly teachers and friends, I was able to break out of the vicious cycle. Then when I got a good measure of health, and completed my education in psychology, doors began to open for me to speak out, teach and counsel the abused, the sexually assaulted and the broken. Surprisingly I began in Germany and Switzerland. Since then I have travelled the globe helping to bring healing and deliverance to many through God’s help.

In the original context of the extended family on Dad’s side, the intrigue and untruths remain fixed right down into our very foundations. My siblings and I still grapple with what we chose to leave. Yes, part of us is splintered. There is only a slender degree of openness among us. But it is growing. Extended family distance themselves from me; still uncomfortable in the face of ugly realities.  It is easier to reject and ignore than embrace those who may remind us of our own woundings. To many of my first cousins I remain a persona non grata. It is so much easier to ignore, reject, snub and deny than befriend. Kindness is a very precious commodity. Several of us have embraced the faith of our fathers. We are eternally grateful to those family members on my Mom’s side who stepped in and filled some of the gaps with lovingkindness. Time and again they sheltered us through many storms.

My husband, of fifty years, a documentarist has stood with me. Our four sons are four generations removed from my Dad’s father, who was born in 1885. I taught them openly about the pit falls of sexual abuse that my siblings and I endured. Our eldest son led his brothers in this vow: “The disease of incest will never be named among us! Not on our watch!” In seminars, I have spoken to many parents who have never disclosed the abuse they endured to their children,. “How will our children learn, if we do not prepare them for life?”  These men actively work to protect their children; our grandchildren. They all work in media and we have given them opportunities to document my work with abuse. They help me educate a worldwide audience on how to escape, stand up, get free and stay free; which is a life long process. We have worked together over many years, at different times and in different nations to create films, CD’s, websites and TV shows which expose the plight of incest among the faith community at large. For the past four years we are working for the plight of the sex trafficked youth in Nepal. Our TV documentary on this subject is called, CAN – Change Action Nepal – “You CAN Make a Difference” 

Thankfully the younger generation have a new reality. By combining my experience and their technical abilities, we are able to educate individuals haunted and hunted by predatory molesters. We work to see this generation strengthened with truth, knowledge and ‘can do’ attitudes. They can take my work and create broader avenues to approach this enormous global need realistically. Together we have the power to bring change. They possess the skills and technology required to challenge and change the world. Over half of our youth on this conflicted globe live with the violence of war, terrorism and sexual abuse. Together we can change this dilemma to make the world a more compassionate place by serving together.

In Conclusion:
If sexual abuse is part of your experience and you have done nothing about it, find someone that you trust and begin by speaking with them. Don’t stay the way you are. In private counseling I see withered lives revived. Creating a safe place is an art. Join me in helping to provide privacy, time and a listening heart to others. What about the predators who cannot resist mutilating the minds, souls and bodies of the most vulnerable members of society? They remain among the most dangerous human beings alive. Their workshop continues right within the sacred space of the family. What will we do about it?

In closing, ask yourself, “What happened to Mr Harvey Weinstein, the Hollywood mogul turned monster?”  No doubt the seeds of his sickness were sown deep within the private confines of his own childhood home. And my Grandfather… who brutalized his childhood?

“For you have delivered me from death and my feet from stumbling, that I may walk before God in the light of life.”   Psalm 56:13

You shall no longer be termed forsaken.

The LORD delights in you.

Do not fear, for I have redeemed you;

I have called you by name;

you are Mine!

Isaiah 62: 4 a,c.  Isaiah 43:1a,  Isaiah 49:16a.


Stille, milde røst, oktober 2017


Shalom og Hag sameach i denne høytid i Bibelenes land -Israel, sesongen av det nye året 5778; som ankom 21. september til 23. september. Med lyden av shofarer og trompeter og ikke minst; bønn av omvendelse.

Yom Kippur, forsoningsdagen, var veldig annerledes for oss i år. Vi dro opp til Galilea til sykepleier og min kjære venn, Irene Bredlow Hun hadde falt og fikk brud i hoften, så vi tok oss av henne fram til andre arrangementer kunne bli gjort. Irene og jeg har vært venner siden sykepleier skolen tilbake i Canada 1960-1963. Vi er her for å være en velsignelse; «hva din hånd makter å gjøre, gjør det med all din kraft». Ja Herre!

For mange år siden snakket Herren til Jay og jeg og sa: “Når andre er i faste, skal du feire, og når andre feirer, blir du fastende. Når de gråter, du skal le, og når de ler, vil du gråte». Det er ganske mye en sann beskrivelse av våre levde liv med en profetisk vri. Vår “flyt” går bare ikke med normen; fordi det vanligvis er ett eller to trinn fram i tid.


Min søster Jan som du ser på bildet øverst til høyre, er her nå fra Vancouver, Canada sammen med sin sønn Paul. Paul kjenner Israel godt, han har gitt to år av sitt liv til filming og redigering for kanalen Israel Vision. Takk Paul. Den har vært vår glede å ta dem med rundt om i hele Israel. I dag er de opptatt sammen med de tusenvis av israelere og utenlandske gjester som feirer i Jerusalem marsjen.




Jeg tok dem til Mahane Yehuda markedet i Jerusalem for å se de intense forberedelsene til Løvhyttefesten. Det er hektisk og fargerikt, kanskje som du vil gjenkjenne som juledekorasjoner, men dette for sukkaen. I bildet igjen vi ser grener av selje, palme og myrt og gul sitrus. De blir til et offer, vinkende for Herren … fra øst mot sør, vest og nord. Det er et gammelt bibelsk påbud.

Familien vår kom på middag i sukkaen Jay og Daniel satte opp, men bildene på så mørke at ingenting vises.. Fem dager ut i høytiden kom regnet. Hvilken GLEDE etter å ha holdt ut en brennende varm sommer. I løpet av minutter ble de tunge lagene av støv skrubbet fra den ene enden av nasjonen til den andre. Dette er det fantastiske løftet om sen regnet. Profeten Joel så det ved tro og skrev: “Jeg vil sende tidlig og sen regn i den første måneden … “ Denne utgivelsen av regn er også et løfte om Guds Ånd skal bli utøst over denne nasjonen som dør av tørst … ALLE nasjoners Far!

Israels utenriksdepartement har uttalt at den Internasjonale Kristne Ambassaden er en verdifull ressurs for Israel, og gleder seg over pilegrimene med åpne armer. Ambassaden har grener i 179 nasjoner. Da vi åpnet den i 1980 som medstiftere, arbeidet vi i tro, men vi kunne ikke ha forestilt oss denne mektige oppslutningen. Over 4000 personer kom til den bibelske middagen i Ein Gedi. Jay og jeg nøt å vandre blant folkene, selv fra Cookøyene. Det er spennende. Budskapet vi hørte var: “Vantro er den utilgivelige synd.” Stopp og tenk på det! Når en mann ber virker Gud! HVEM er vaktmannen i din familie? Hvem er vaktmannen i nabolaget ditt, teater, gamlehjem, politistasjon, bønnemøte, universitet, bibliotek, butikker, regjering?HVEM?

Jeg oppmuntrer deg til å be for utgivelsen av Guds Ånd i din nasjon sammen med bønn om Guds velsignelse over Israel og oss i Rawlings familien. Åhh, må nasjonene våkne opp og se vår strategiske plass på jorden i denne tiden av historie. Åhh må kirken våkne opp og se. At det verdensomspennende jødiske samfunnet ville være oppmerksom på advarslene som blir gitt … det er på tide å tilbe.

Sørafrikanske venner satte opp et seminar for at vi skulle gi en oppdatering om det pågående arbeidet i Nepal. Vi viste deler av filmen CAN – Change Action Nepal og besvarte mange spørsmål om det innviklede arbeidet av å redde trafikkerte mennesker. Fondene har ikke kommet inn for at vi skal kunne reise denne høsten, så vi venter …

På VIP-mottaket i år intervjuet Jay flere høyt satte personer fra nasjonene; blant dem venner i den finske regjeringen. Hvert liv er så verdifullt og perfekt plassert. I kveld vil Jay være vert for vår israelske naboer på den inspirerende “Israelske Natten” som alltid er mye moro. Det er en tid da kristne sier “Takk” til disse hardt arbeidende, tøffe, inspirerende israelere som nekter å “gi opp”. Daniel og Paul har vært ute og filmet i løpet av disse spennende dagene.

Vi har fått i oppdrag å lage en film for History Channel på 100-års jubileumeet for det modige sted hvor de australske Anzac-troppene bidro historisk i deres stand i Beersheba i 1917. Det er direkte knyttet til utfrielsen av Jerusalem etter 500 år med trelldom fra islamske hender over til britene. Historien er et sikkert klokkeslett og forsikrer oss om at den Allmektige Gud ER aldri sen, og Hans vilje er å utføre det. Han bruker selvfølgelig nasjonene, det er viktig å forstå betydningen av vår demokratier i dagens gale, gale verden ..

Palestinerne forsøker å stjele Israels åndelige arv … de har FN i lommen og somet resultat også tempelberget og vestmuren og hulen til patriarkene og matriarkene i Hebron gjetter nå hva det er de vil ha? De vil ha Dødehavsrollene. Ikke rist på skuldrene, smil og eller tenk; “Det tjener disse jødene rett!” Nei, elskede … djevelen går rundt som en brølende løve som søker eter hvem han kan fortære. Vær våken! Hva er det han prøver og stjele fra deg og dine?

David, bildet til høyre, australieren, mistet sin sykkelbutikk til en fiendtlig overtakelse i juni. Men Herren hadde en bedre ide. Han skrev nettopp en kontrakt med et Israelsk media selskap. Han er nå deres produksjonsleder. Vi er alle veldig takknemlige. Her er et bilde av han når han lager potetmos til vår kalkunmiddag. Ja, det var den første natt i Løvehyttefesten, tilbrakt i vår sukka. Vi feiret også vår kanadiske Thanksgiving med stekt kalkun med alt tillegg. Hvordan Herren elsker jordens familier. Vi alle hadde det så gøy!

Det er vårt privilegium å lytte nøye til den stille milde røsten, som taler inn i våre liv. Jay, jeg og sønner elsker våre liv. Vi opplever det som et kall å tjene, ale de ulike situasjoner som Herren kaller oss til. Ofte er det et kall å vente, be og lytte … og så, handle!

Mine beste samarbeidspartnere har ikke hørt fra meg fordi jeg har blitt løpt føttene mine av meg, bevertet, guidet, pleid, mathandling og matlaging for å ta vare på stammen.

Takk for tålmodigheten med meg, og takk for brevene dine, de betyr så mye. Vennligst HUSK DET, og slit deg ikke ut med å gjøre godt for oss.

Foto til høyre: Nevø Paul Chobaniuk, sønn David, søster Janice

Jay, Meridel, David, Chris, Josh and Daniel.

Dr. Meridel Rawlings, Box 84156, Mevasseret Zion, 9079097 ISRAEL

Die leise, feine Stimme Oktober 2017


Liebe Freunde

Shalom und Hag Samach, schöne Ferien! So tönte es in ganz Israel, dem Land der Bibel, während diesem Neujahr 5778, welches vom 21.-23. September 2017 gefeiert wurde, mit Schofar und Trompeten, und – nicht zu vergessen – mit Gebeten der Busse. Jom Kippur, der Versöhnungstag, war dieses Jahr für uns sehr speziell. Wir wurden nach Galiläa gerufen, um meiner lieben Freundin, Irene Bredlow, zu helfen. Sie brach sich bei einem Sturz die Hüfte, und wir durften ihr nach der OP helfen, bis sie Hilfe organisieren konnte. Irene und ich sind Sandkastenfreundinnen seit der Zeit 1960-1963 in Kanada. Wir sind hier, um ein Segen zu sein. «Was immer deine Hände zu tun finden, tu es mit all deiner Kraft…» Ja HERR!

Vor Jahren sprach der Herr zu Jay und mir: «Während andere fasten, werdet ihr feiern, und wenn andere feiern, werden ihr fasten. Während sie weinen, werdet ihr lachen und wenn sie lachen, werdet ihr weinen.» Das ist so ziemlich genau die Beschreibung unserer Leben mit einem prophetischen Ruf. Unser Leben fliesst nicht mit der Norm, weil es meistens einen oder zwei Schritte voraus ist.


Meine Schwester Jan aus Vancouver, Kanada, (Foto rechts oben und rechts) ist zurzeit hier zusammen mit ihrem Sohn Paul. Paul kennt Israel, weil er zwei Jahre seines Lebens an Israel Vision verschenkt hat mit Filmen und Aufbereiten. Danke, Paul! Es war eine Freude für uns, mit ihnen durch Isreal zu reisen. Heute sind sie gerade damit beschäftigt, zusammen mit Tausenden Israeli und ausländische Gästen den Jerusalem Marsch zu feiern.



Ich nahm sie mit zum Mahane Yehuda Markt in Jerusalem, um die grossen Vorbereitungen zum Laubhüttenfest mitzuerleben. Es ist hektisch und bunt, die Laubhütten sind weihnachtlich geschmückt. Auf dem Foto rechts seht ihr Zweige von Weiden, Palmen, Myrten und gelber Etrog. Sie werden zum Feststrauss gebunden und als Opfer vor dem Herrn geschwenkt… vom Osten nach Süden, von Westen nach Norden. Es ist eine alte biblische Vorschrift. Unsere Familie versammelte sich in der Laubhütte, welche Jay und Daniel gebaut haben; weil es so dunkel war, taugen die Fotos leider nicht. Am 5. Tag des Festes wurden wir von Wolkenbrüchen überrascht. Was für eine FREUDE nach diesem heissen Sommer mit seiner sengenden Hitze. Innert Minuten wurden die schweren Staubschichten vom einen Ende der Nation zum anderen gefegt. Das ist die wunderbare Verheissung des Spätregens. Der Prophet Joel sah es im Glauben und schrieb: «Ich will Frühregen und Spätregen im ersten Monat senden…» Dieser Regen ist auch eine Verheissung, dass Gott seinen Geist auf diese dürstende Nation ausgiessen wird… ALLE Nationen, Vater!

Das israelische Aussenministerium hat die Internationale Christliche Botschaft als wertvollen Gewinn für Israel bezeichnet, welche Pilger mit offenen Armen empfängt. Die Botschaft hat Niederlassungen in 179 Nationen. Als wir sie in 1980 als Mitbegründer eröffneten, arbeiteten wir im Glauben und hätten uns diese mächtige Auswirkung nie vorstellen können. Über 4000 Menschen kamen zum biblischen Dinner ins Ein Gedi. Jay und ich genossen es, mit den Gästen zu sprechen. Es kamen sogar Besucher von den Cookinseln. Es war aufregend. Es ging um die Botschaft «Unglaube ist die unverzeihliche Sünde». Denke darüber nach! Wenn ein Mensch betet, arbeitet Gott! WER ist der Wächter über deiner Familie? WER wacht über deine Nachbarn, Kinos, Altersheime, Polizeistationen, Gebetstreffen, Universitäten, Fabriken, Schulen, Regierungsgebäude, Bibliotheken, Tankstellen, Einkaufszentren und Postbüros? WER? Ich ermutige dich zum Gebet, dass Gott seinen Geist über deine Nation ausgiesst und schliesse den Segen Gottes über Israel und für die Familie Rawlings mit ein. Dass die Nationen doch aufwachen und unsere strategische Stellung zu diesem Zeitpunkt der Weltgeschichte erkennen. Dass die Kirche aufwacht und sieht. Dass die weltweite jüdische Gemeinschaft die gegebenen Warnungen ernst nimmt … es ist Zeit zum Lobpreis.

Südafrikanische Freunde haben ein Seminar organisiert, um über die laufende Arbeit in Nepal zu berichten. Wir zeigten Ausschnitte aus dem Film CAN – Veränderung, Aktion, Nepal und beantworteten viele Fragen über die komplexe Arbeit, Sexsklaven zu retten. Bis zu diesem Herbst kamen nicht genug Spenden herein für unsere Reise dorthin, so warten wir…

Am VIP Empfang dieses Jahr konnte Jay einige Leute Führungskräfte und Menschen mit Verantwortung aus verschiedenen Nationen interviewen; unter ihnen Freunde aus der finnischen Regierung. Jedes Leben ist so wertvoll und ideal platziert. Heute Abend ist Jay Gastgeber für unsere Nachbarn zur erfrischenden «Israelischen Nacht», welche immer ganz lustig ist. Es ist die Gelegenheit für Christen, den hart arbeitenden, widerstandsfähigen, inspirierenden Israelis, welche nicht aufgeben, «DANKE» zu sagen. Daniel and Paul sind unterwegs, um diese aufregenden Tage zu filmen.

Wir wurden beauftragt, einen Film für den Geschichtskanal anlässlich des 100. Australischen Anzac Gedenktages zu schaffen. 1917 haben die australischen Soldaten einen historischen Beitrag in Beersheba geleistet.  Ihre Leistung hatte einen Einfluss auf die Befreiung und Übergabe von Jerusalem aus 500 Jahren islamischer Herrschaft in britische Hände. Geschichtlich ein wichtiges Ereignis, das uns bestätigt, dass der allmächtige Gott NIE zu spät kommt, und über seinem Willen wacht, ihn auszuführen. Natürlich benutzt er dazu Nationen, und es ist deshalb sehr wichtig die Bedeutung von Demokratien in unserer verrückten Welt zu verstehen.

Die Palästinenser versuchen, das geistliche Erbe Israels zu stehlen… und sie haben die UNO auf ihrer Seite, sowie den Tempelberg, die westliche Mauer und die Gräber der Patriarchen in Hebron. Und ratet was sie als nächstes wollen? Die Schriftrollen des Toten Meeres. Zieh nicht lächelnd die Schultern hoch, und denke nicht «dass es den Juden recht geschieht!». Nein, Geliebte… der Teufel geht umher wie ein brüllender Löwe und sucht, wen er verschlingen könnte. Seid wachsam! Was möchte er dir und deinen Lieben stehlen?

David, Foto rechts, verlor sein Fahrradgeschäft aufgrund einer feindlichen australischen Übernahme im Juni. Aber der HERR hatte eine bessere Idee. Er konnte soeben einen Vertrag als Produktionsmanager in einer israelischen Medienfirma unterzeichnen. Wir sind alle sehr dankbar. Auf dem Foto ist er dabei, den Kartoffelstock zuzubereiten für unser Truthahnessen. Ja, es war die erste Nacht des Laubhüttenfests in unserer Hütte. Wir Kanadier feiern wie alle Kanadier auch mit einem Truthahnbraten und allen Zutaten. Der HERR liebt Familien auf der ganzen Welt. Wir hatten viel Spass!

Es ist unser Vorrecht, sorgfältig auf die leise, feine Stimme zu hören, welche in unsere Leben spricht. Jay, ich und unsere Söhne lieben unsere Leben und sehen es als unsere Berufung an, zu dienen, wohin auch immer der HERR uns ruft. Oft ist es ein Ruf zu warten, beten und hören… und dann handeln!

Meine besten Freunde haben nichts mehr von mir gehört, weil ich unterwegs bin als Gastgeberin, Reiseführerin, Pflegerin, oder am Einkaufen und Kochen für meine Gäste und Familie. Seid bitte geduldig; eure Briefe sind eine Bereicherung, sie machen den Unterschied! Bitte vergesst das nicht und hört nicht auch, Gutes für uns zu tun. Foto rechts: Neffe Paul Chobaniuk, Sohn David, Schwester Janice.

Gottes reichen Segen aus Israel, in Seiner Liebe

Jay, Meridel, David, Chris, Josh und Daniel

Dr. Meridel Rawlings, Box 84156, Mevasseret Zion, 9079097 ISRAEL